salilla kuin kotonaan

Mä oon ollut nyt vuoden jäsenenä mun nykyisellä salillani. Eilen, kun kävin varmistelemassa, että onhan ensi kuukausi sitten varmasti ilmainen, kun niin sopimuksentekohetkellä luvattiin, palasin samalla myös vuodentakaisiin hetkiin ja tunnelmiin salinvaihtoon liittyen. En olis tavallaan halunnut vaihtaa edes salia tutulta ihanalta kodikkaalta ja rakkaalta saliltani pois. Toisaalta tiesin, että uudet tuleet tekee varmasti hyvää ja nykyisen salin LesMills-tarjonta on ihan omaa luokkaansa, mikä tietysti sopii mulle paremmin kuin hyvin :) Mä muistan viimeiset attackini edellisellä salillani – mä oikeesti itkin jostain ilosta ja surusta samaan aikaan :-D Ja vikassa combatissa kysyttii perinteinen ”onks joku ekaa kertaa?” ja sen jälkeen esitettiin kysymys ”onks joku vikaa kertaa?” -Minä! Haha. Vanhalla salillani olin niin kotonani ja jotenkin tunsin olevani täyspainoinen jäsen. Mulla oli tunne, että sain vaikuttaa moneen asiaan ja että mut tunnettiin, vaikka olinkin vain asiakas muiden joukossa.. Vaihto uuteen, suureen ja tuntemattomaan saliin oli siis hiukan pelottavaa. Sali on mulle niin tärkeä paikka, joten mitä jos en kotiutuisikaan? Vähä niinku lähtis ulkomaille, eikä sitten viihtyiskään lainkaan? Tätä asiaa pelkäsin eniten vuosi sitten. Jos tuunkin häntä koipien välissä takas ns. kotisalille :-D
No, alkuun uudella salilla olikin ihan kamalan yksinäistä ja pelottavaa :D Mulla oli elokuun vielä päällekäin molempien salien jäsenyydet, ja ei ollu yks tai kaks kertaa, kun kävin uudella salillani pyörimässä ja polkasin sitten kuitenki treenaamaan vanhalle salilleni. Samalla päivittelin tutuille ohjaajille tai treenikavereille, kuinka iso ja pelottava uusi sali oli! No, koitti sitten syyskuu ja mun oli vain ryhdistäydyttävä ja oikeesti alettava tekeen tuttavuutta tän uuden salini kanssa. Kävin kokeilemassa kaikkia mun lempparilajeja. Kävin myös salin puolella. Mutta mikään ei kolahtanu niinku olisin halunnut! Salilla oli paljon ahtaampaa kuin entisen salini kuntosalipuolella. Eniten mua kuitenkin vaivasi se, että musiikkia soitettiin jumpilla niin paljon hiljemmalla, kuin vanhalla salillani. Pyysin aina vain lisää, mutta tällä salilla oltiin kai totuttu tähän tasoon ja kysymykseni ja pyytelyni lähinnä ärsytti ohjaajia ja muita asiakkaita. Jopa mun omat kaverit vaa sanoi, että relaa nyt, kyllä sä totut tähän tasoon. Mutku! Yhyy. Koko syyskuun olin vähä eksyksissä. Halusin nauttia attackista ja combatista samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta eihä se vaan ollut sama. Oli jotku perhanan mittaritki seinällä, joiden väreistä voi kattoo, kuinka kovalla tai hiljasella musiikkia voi soittaa. Ihmettelin myös, kun jotku kaverit vaa kävi kaikilla tunneilla välittämättä mistään kriteereistä – laji oli se joka ratkaisi osallistumisen. Tässä vaiheessa huomasin ehkä oman erityisen intohimoni LM- jumppatreenausta kohtaan. Myönsin ääneen, että suhtaudun ehkä tavallista intohimoisemmin ja vaativammin jumppaan. Ei mulle oo ihan sama kuka vetää ja mitä lajia ja miten. No way! Mut joilleki treeni tosiaa on vaan se treeni välittämättä mistään oheisseikoista. Tässä vaiheessa aloin pohtia blogin perustamista. Mulla oli niin paljon asiaa jumppiin liittyen, että kavereiltani meni jo yli hilseen. ”Eksä vois saa treenata niinku muutki välittämättä kaikista yksityiskohdista?” -”En, emmä halua enkä osaa, enkä osaa ees haluta :D” Kun jumppa voi olla täydellinen, nii miks tyytyä vähempään!? Ymmärrän toki, että (onneksi) kaikki eivät suhtaudu asioihin mun tavallani. Joillekin jumppa nyt menee vaa jumpasta ilman sen suurempaa ajatusta, mutta mulle ne vain on jotain enemmän Kyllä te tiiäätte, mitä meinaan? ;)
 No, syksyn mittaan löysin onneks joitain ohjaajia, jotka rakastaa basson huudattamista, ja aloin pikkuhiljaa muodostaa käsityksäni eri ohjaajista ja ohjaustyyleistä (ja musiikinsoittotyyleistä). Aloin lukea jumppalukkaria ns. musiikki- ja ohjaajasilmin, eli kävin niillä tunneilla, joissa tiesin musiikin olevan kovalla :) Ah, mikä helpotus. Niitäkin tunteja löytyi ja kaikista mun lajeistani! Loppuvuodesta myös kuntosalin puolella aloin olla enemmän kotonani, vaikkain ahtaudesta ei edelleenkää pääse mihinkään :-D Good feeling eniveis! :)<3
Kevätkaudella mä oon vahvistanut omaa osaani salin jäsenenä. Jos niin voi sanoa. Käyn pääsääntöisesti vain tiettyjen ohjaajien tunneilla. Mulla on omat paikkani, joissa tykkään treenata. Ja nää paikat riippuu tietysti aina salista ja lajista. Eiks oo hassua, että esimerkiksi jamissa mä oon isossa salissa oikealla edessä, mutta kun laji vaihtuu attackiin samassa salissa, nii mun täytyy päästä vasemmalle eteen! haha. Mikä järki! Tai ku ollaa keskustan pienessä alasalissa, nii combatissa on paras paikka olla vasemmalla edessä, mutta jos mennää attackia, nii tykkään olla ihan keskellä tai jopa vähän vasemmalla :) Nii, mulla on siis käytössä yhteensä 3 isoa liikuntakeskusta, eli jumpat joissa käyn, on kuudessa eri salissa – siksi tällainen sekava setti :)
Mä haluan olla kuin kotonani salilla. Sillain, että oln aina mukavaa mennä mihin tahansa tunnille. En halua olla näkymätön. Tai että mun pitäis miettiä, kehtaanko mennä jollekin tunnille. Tykkään siis olla jollaintapaa aktiivinen jäsen, luoda kontakteja salilla, ja käynkin usein juttelee ohjaajien kanssa jotain. Annan palautetta sekä hyvässä että sitten rakentavassa muodossa sekä suullisesti että kirjallisesti. Haluan vaikuttaa. Miten voisin saada parempia treenikokemuksia muuta kuin antamalla palautetta? – niinpä :) Musta on kivaa, että tässä vuoden aikana on syntynyt sellaisia moikkaussuhteita niiden jumpparien kanssa, jotka käy monesti samoilla tunneilla :) Tosin tällä salilla sellasta moikkailua tehdään todella vähän verrattuna vanhaan. Johtuu varmasti siitä, että sali on niin saakelin iso. Pienellä salilla helpommin tiesi tuttujen jumppareiden nimet ja oltii nopeammin moikkausasteella..
 Kuitenkin, asiaan. Näin vuoden jälkeen voin sanoa kotiutuneeni uudelle salilleni hyvin! Oon löytänyt omaan makuuni sopivia ohjaajia ja kuntosalille voin mennä tekemään omaa treeniäni ilman toivomusta jostain näkymättömyysviitasta. Mulla on myös tosi paljon kavereita treenaamassa samalla salilla, mikä tekee arjesta aina vain hauskempaa! Koen voivani vaikuttaa asioihin, sillä palautteen antaminen on tehty salillani helpoksi. (paitsi että hetkinen……. asiakatyytyväisyyskyselyä ei lähetetty mulle ja vaikka kävin vastaanotosta sitä kahtee kertaa pyytämässä nii en koskaan saanut sitä itelleni, haha. oonkohan antanu jo liikaa palautetta?:D) Mä myös koen nykyään olevani aktiivinen jäsen. Mun tutut ohjaajat tietää mun nimen ja mä tiedän kaikkien ohjaajien nimet ja niiden ohjaamat lajit :) Myös mennessäni salille musta on kiva, että oon tuttu naama työntekijöille, enkä joku never seen before – tyyppi :D En tiiä miks se ees on niin tärkeetä? Kai se vaa lisää sitä tunnetta, että voi olla rennosti, kuin kotonaan :) Mä myös tunnistan monia kasvoja ympäriltäni, mikä tekee olemisesta jotenkin levollisempaa. Ei sitä ”tuntemattomien-mutta-silti-tuttujen” -jumpparikavereiden arvoa osannut edes arvostaa ennen ku sen menettää :D Ei olis kiva treenaa joka päivä siinä samassa olotilassa ku mikä tulee esim. salivierailulla tuntemattomalle salilla, sellai orpolainen! Että kiitosta vaan kaikille tutuille jumppareille, ihanaa, että oon päässyt osaksi tätä treeniporukkaa eikä tarvii enää pelätä olevansa ulkopuolinen :D
 …………..Ja mitens se musiikki, totuinko siihen niinku mulle sanottiin alussa? -En.
Onks teillä jotain jännittäviä salinvaihtokokemuksia?
ps. kuulostanko ihan hullulta? :D
Milla

5 vastausta artikkeliin “salilla kuin kotonaan”

  1. Mulla on just toisinpäin musiikin kanssa. :D Body tunnilla yks sanoi ohjaajalle että mikki liian kovalla(oli kyllä musiikkikin). Ohjaaja ei yhtään hiljentäny ja jumppaaja lähti pois. Sen tunnin jälkeen olis niin mieli tehny mennä huutaan sille ohjaajalle että etkö sä ny ***** tajua että oli liian kovalla. No nykyään mulla on korvatulpat korvissa tietyillä tunneilla. :D

    • aijaa, mielenkiintoista! :-D meillä kyllä pienestäki sanomisesta laitetaa hiljemmalle mut sit ku pyytää kovemmalle nii kauheen vaikeeta… toisaalta, ei oo kyllä ohjaajillakaan helppoa olla asiakkaiden toiveiden ristipaineessa. Mut musta vaa on väärin, että aina me, jotka tykätää musiikista kovalla ni saadaa ’kärsiä’ :D ku ei muka voi olla liian hiljasella mut liian kovalla voi? kyllä mä ainaki mietin monesti, et lähenkö menee, jos musiikki on nii hiljasella ettei siitä saa mitää fiilistä? Et vaihteluks kyllä mun mielestä kaikki sais ottaa oppia susta ja ottaa korvatulpat käyttöön, jos tuntuu, että tietyillä tunneilla musiikki on liian kovalla :) hyvä sua!

  2. Mullon aina sama ku vaihtaa salia ! Tai jos on pitkä tauko takana (niinku nyt), nii tuntuu tosi vaikeelta mennä jumpalle tai salille. Tuntuu et kaikki vakkarit kattoo siel et ”kuka toiki nyt muka on” :D Vaikka varmasti vaan omien korvien välissä ne ajatukset !

    – Ira

    • heii kiva ku jätit kommenttia! ;)jep, uskon että tauon jälkee on hankalampi mennä taas salin ovesta sisään.. mut äkkiä kyl huomaat varmasti, että samat naamat siellä on ku ennenki ja kaikki tekee omia treenejään :-) ps. joko kävit kokeileen? :D

  3. Saanko udella, millä salilla sä kävit aikaisemmin? Kiinnostaa vaan, koska käyn itte samalla kuin sä (ja oon pari kertaa nähny sut siellä, moi :D) ja toi on ainoa sali, jolla oon käynyt. Ois vaan jännä vertailla salien eri luonteita, heh.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta