stressierkistä oman elämänsä hallitsijaksi

Moikka. Mä olin viikonloppuna käymässä yhdellä kaverilla iltateellä. Siinä kaiken juoruilun lomassa luettii läpi vanhoja viestiketjuja eri ihmisten kanssa. Hitsit ku kikatettiinki kovaa omille jutuillemme, mitä ollaan esim. vuosi sitten lähetelty toisillemme!! Ootteko koskaa lukenu esim. whatsap -keskusteluita ihan sieltä alusta asti :D Siellä kun tulee lähetettyä viestiä ihan pienimpääkin asiaan liittyen, ja sitten vastaaminen taas saattaa kestää usemmasta tunnista jopa kuukausiin. Hihi. Oli hauska palata ajassa taaksepäin, ja lueskella ääneen, mitä kaikkea ollaan silloin suunniteltu, mistä asioista innostuttu ja mitä asioita jännitetty. Sen lisäksi, että se oli hullunhassua hommaa, nii mulla myös heräs yks ihan tärkeä huomio sieltä kaiken keskeltä. Mä nimittäin tajusin, että en oo enää ollenkaan sellainen stressierkki, joka oon ennen aina ollut!? Vaikka mä oon aina ollut mielestäni peruspositiivinen ja innostunut, nii koko kouluajan (etenkin lukio ja ammattikorkeakoulu) mä stressasin aivan älyttömästi liikaa kaikesta. Halusin olla hyvä koulussa, tein valtavasti töitä koulun ohessa, annoin perheelleni ja koiralleni paljon aikaa ja pidin yllä muita sosiaalisia suhteita, vaikka aina ei olisi ollut  oikeasti aikaa tai voimia kaikelle tälle. Ehkä vähiten annoin aikaa itselleni, erityisesti niille asioille, joista mulla itellä tulee hyvä ja rento mieli. Tein monia asioita omien juttujeni kustannuksella. Ehkä en tiennyt vielä silloin, mitä ne asiat ovat? Näin jälkeenpäin ajateltuna, mä elin siten, kun luulin, että kuuluu. En tehnyt asioita omasta näkökulmasta, vaan enemmänkin ympäristön vaikutuksesta. Jaa, mitä tarkoitan tällä? Mä jotenkin luulin, että kaikkien mun ikäisteni kuuluu tykätä reissaamisesta, aktiivisesta elämäntyylistä, täydestä kalenterista, suorittamisesta, valvomisesta, bailaamisesta ja kaupungilla notkumisesta.
 
 
No, aloitetaan tarkempi katsaus asiaan vaikkapa siitä, että mä nimittäin vielä vuosi-pari sitten lähdin ihan jokaisiin kissanristiäisiin, joihin mut kutsuttiin. Ja koska mulla on melko laaja ystävä-tuttavapiiri, niin kutsujahan oli siis jokaiselle viikonlopulle. Parhaimpina hetkinä jopa molemmille päiville. Ihan sama, olivatko juhlat lähellä vai kaukana, oliko mulla kiinnostusta laittaa siihen rahaa tai jaksoinko ylipäänsä lähteä,  mä vaan osallistuin. Koska niin kuului tehdä. Mä halusin innostua laivareissuista, synttäribileistä, keikoista, mökkireissuista ja festareista, koska kaikki muutkin innostui. Ja jollain tapaa olisin ollut omasta ja muiden mielestä tosi tylsä ihminen, jos en olisi lähtenyt näihin rientoihin mukaan. Ensimmäisen kerran mä aloin miettiä omia erilaisia kiinnostuksen kohteitani joskus 19-vuotiaana, mutta vasta nyt viimeisen vuoden sisällä oon oikeesti uskaltanut alkaa käytännössä elää omaa elämääni juuri niinkuin haluan. 
 
Tottakai iän myötä arjenhallintaidotkin lisääntyvät. Sanoisin kuitenkin, että en oo vaan aikasemmin uskaltanut tehdä omia valintoja. Ehkä oon pelännyt, että jään pois ’piireistä’. Kuulostaako tällainen kenestäkään tutulta? Nyt kuitenkin, kun oon esimerkiksi viimeisen vuoden aikana tehnyt asioita oman jaksamiseni ja haluamiseni mukaan, olen paljon onnellisempi ja vähemmän stressaantunut. Ja mitä valintoja sitten? Suurin yksittäinen valinta on niin kutsuttu biletys ja alkoholinkäyttö. Se ei vaan oo mun juttu. Vaikka sen yleisesti kai oletetaan kuuluvan 19-, 20-, 21, 22- ja yhä vain 23-vuotiaankin elämään. Mä mietin tätä asiaa jo 19-vuotiaana, mutta yli 3 vuotta siinä kului, ennen kuin uskalsin toimia niinkuin ajattelen. Ennen mua harmitti esimerkiksi juhlapyhinä, että on ”pakko lähteä baariin”, kun olisi kerrankin ollut vapaata töistä/koulusta ja mahdollisuus esimerkiksi lähteä jumppaa juurikin niitä kivoja jumppia, joihin ei kovin usein päässyt. Mutta ihan dorkaltahan se olis kuulostanu, että ei tuu juhlimaa ystävien kanssa, kun haluaa jumppaamaan… Oivoi. Kumpa olisinkin tajunnut silloin, ettei omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen vaan voi mitenkään päin ollaa dorkaa :D Mutta kun jollain tapaa se porukan paine on ollut niin suuri, että selvinpäin ei pirskeisiin sitten ole asiaa. Tai sitten urheilun lisäksi vapaapäivinä olis ollut ihan rentouttavaa vain levätä kotona tai kaverin luona kollareissa. Ja ei, tsillailu krapulassa tai tsillailu muuten vaan on kaks ihan eri asiaa. Omalla kohdallani ainakin. Tsillailukin, jolla tarkoitan päämäärätöntä rentoa hengailua ( ja jota nykyään harrastan lähes viikottain) on oikeasti tärkeää, jotta jaksaa taas tehdä aikataulutettua työviikkoa. Tai ei se kaikille ole, mutta mä ite saan sellaisesta voimia. Olen oppinut laiskottelemaan ja saamaan siitä energiaa =) Ja tottakai, olen saanut myös kommentteja ja silmien pyörittelyä valintoihini liittyen: ”Hei kyllä sunkin kannattais ottaa ilo irti elämästä välillä” tai ”Ooksä taaaaaas selvinpäin (so boring)?”. Ei ne edelleenkään tunnu kivoilta, mutta oonkin ajatellut, että jos mua ja mun valintoja ei hyväksytä näin, on parempi ottaa etäisyyttä sellaisiin ihmisiin. Oon ennen halunnut olla kaikkien kaveri ja tutustua aina vain uusiin ihmiseen, ja vaikka edelleen toivon toki laajaa sosiaalista verkostoa, niin enää en kyllä tee sitä oman hyvinvointini kustannuksella. Sen mä oon nyt päättänyt. Ja onneks suurin osa sen on ymmärtänytkin =)
 
 
Nyt tällä hetkellä musta on ihan okei, että en jaksa joka viikonloppu lähteä jonnekin kekkereihin. On myös okei, että joskus viikonloppuisin vaan tsillailen ilman sen kummallisempaa suunnitelmaa. Joskus herkutellaan ja joskus urheillaan. Mitä tahansa se onkin, mä teen näitä juttuja oman hyvinvointini vuoksi. Ainoastaan mä ite voin määritellä oman tyytyväisyyteni elämään, joten miksen tekisi sellaisia valintoja, jotka tekee mun päivistä paljon kivempia! Mä oon vasta viimeisen vuoden aikana tajunnut, että mulle sopii rauhallisempi elämäntyyli. Tykkään aamuista. Suorastaan rakastan vapaapäivän rauhallisia aamuhetkiä koiran ja kahvikupin kanssa. En mä edes jaksa valvoa, miksi pitäisi? Tykkään kuitenkin nukkua pitkiä yöunia – ne tosin toteutuvat vain, jos menen tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Mä tykkään myös syödä terveellisesti arkena, koska siitä saa energiaa jaksaa työssä ja treeneissä. Ja mielikin on hyvä, kun kroppa saa hyviä ravintoaineita ruuista. Ja herkutella voi sitten hyvän ystävän kanssa makuunin irtokarkeilla karkkipäivänä. Mä tykkään siitä, että mun kalenterissa on paljon tilaa fiiliksen mukaan tekemiselle. En näe tarvetta suorittaa kaikenmaailman keikkoja sitä varten, että näin kuuluisi tehdä. Se on kuluttavaa. Joku omantiensäkulkija lukee tätä tekstiä varmasti ihan ihmeissään ajatellen, että tottakai ihmiset tekee näin. Mutta mä oon kai ollut sen verran epävarma ihminen pitkään, että oikeasti en vain ole toiminut siten kuin haluaisin, vaan oon tehnyt asioita muiden ihmisten mielipiteiden pohjalta. Siks tää onkin niin siistiä nyt käyttää aikaansa justiin siten kuin haluaa :D Tuntuu, että maailma on jotenkin avoin ja tarjoaa jos jonkinlaisia kivoja juttuja!
 
Mä jotenkin heräsin nyt ihan täysin huomaamaan onnellisuuteni ja tyytyväisyyteni elämään juuri tässä päivässä. Mulla on koulutusta vastaavaa työtä, joka motivoi mua kehittymään ammatillisesti koko ajan paremmaksi. Työn vastapainona mulla on vapaa-aika, jonka täytän juuri niillä asioilla, joista juuri minä saan eniten energiaa jaksaa huonoinakin päivinä: koiran kanssa hengailua, kavereiden kanssa juoruilua, herkutteluja, retkiä kaupungilla ja joskus toisissa kaupungeissakin, hyvää musiikkia, tanssia, lenkkeilyä, lesmillsiä, kuntosalia, päivittäiset salkkarit ja tietysti hyvää ruokaa! :) Ihan tavallisia asioita, eikä kovin suuriakaan. Mä vaan nautin tasaisuudesta ja monista pienistä iloa tuovista hetkistä. Oon monesti mun ystäville sanonutkin ääneen, että nyt menee kyllä niin kivasti elämässä kaikin puolin. On mennyt jo pitkään. Oli suorastaan häkellyttävää, kun sain vihdoin nimettyä tän olotilan: mä oon stressitön! Niitä vanhoja viestejäni lukiessa mä pystyin aistimaan sen oman ahdistukseni kaikkien työvuorojen, koulun deadlinejen, juhlien, tapaamisten ja vapaapäivättömien viikkojen keskellä. Yff. Oon kyllä onnekas, kun uskallan vihdoin elää omaa elämääni. Saan olla nyt töissä ja töiden jälkeen mulla on oikeasti mahdollisuus nauttia vapaa-ajasta, jonka täytän mun omilla jutuillani. En kenenkään muun. Ja silti, mulla on yhä ystäviä, piirit eivät ole kadonneet mihinkään ja arkikaan ei täyty turhaan stressaavilla asioilla. Kuinka ihanaa =)
 
 
Ja jotta ette nyt erehtyisi luulemaan, että kaikki olisi täydellisesti, niin täytyy nyt kertoa, että mä oon taas kipeenä :D Tää menee jo naurettavuuden huipulle. Kaks viikkoa ehdin olla terveenä sen järkyttävän vatsataudin jälkee ja nyt on kaamee flunssa päällä. Pitäisköhä mun miettiä et muutan tän otsikon treeniblogista sairauskertomukseks kuitenkin………….. No, piikkikammoisena tässä oli sentään yksi hyväkin puoli. Jouduin perumaan mun huomisen rokotusajan, kun ne ei rokota kipeenä :D
Milla

6 vastausta artikkeliin “stressierkistä oman elämänsä hallitsijaksi”

  1. Ah, tässä oli paljon samaa kun omissa ajatuksissa, ehkä vaan liittyen vähän eri asioihin. Tosta alkoholin juomisesta oon ihan samoilla linjoilla: se ei vaan oo mun juttu! Oon reilu vuoden ollu juomatta ja elämä on niin paljon kivempaa, sillonkin kun oon ulkona kavereiden kanssa, ilman alkoholia. Usein kysytään oonko raskaana, niin kun juomatta ei vois olla muuten ja sit kysytään et miksi en juo. Mä en vaan tykkää siitä olosta mikä alkoholista tulee puhumattakaan krapulasta. Kiva kuulla et on muitakin alkoholin suurkulutusiässä olevia, jotka ei oo suurkuluttajia :D

    • on kyllä kiva kuulla, jos löytyy muita samanhenkisiä =) misköhän multa ei koskaa kysytä, oonko raskaana :-D haha.

    • nimenomaan, kiitos =) Joo ollaan vissiin vuorotellen kipeenä sitte. Tosi mälsää. Jos otettais tavoitteeksi vaikka joulukuussa vetää se yhteinen jalkatreeni?

  2. On tosta sairastamisesta jotain hyötyäkin. äääärimmäisen hyvä teksti !! Ihana Milla :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta