olisinko minä, jos en treenaisi?

Jokaisessa päivässä on pieniä hyviä hetkiä. Olen opetellut huomaamaan niitä ja antamaan niille arvon. Ennen nimittäin pyyhälsin vain ohi päivien kulun. Arki oli kiireistä: koulua, kotihommia,töitä, treeniä, kavereita, juhlia, koiranhoitoa, tapaamisia, projekteja ja extemporesuunnitelmia. Niin, oli kiire koko ajan jonnekin. Ja mitä kovempi kiire, sitä enemmän odotin jotain. Mitähän se jokin oli? Odotin ehkä ensin kevään valo, sitten kesää, lomaa ja lämpöä, tietenkin myös aurinkoa. Tämän jälkeen kaipasinkin jo syksyä, ensilunta, joulua. Ja sitten uudenvuoden juhlintaa, jossa voikin sopivasti päättää, mitä odottaa ensi vuodelta. Hui! Viimeistään työelämään siirtymisen jälkeen aloin huomata, että elämä on juurikin tässä ja nyt. Vai mitä olisinkaan odottanut seuraavaksi? Kenties eläkevuosia, hihi. Ei varmaan kannata, tulee pitkät työvuodet jos se on seuraavana tähtäimessä. Onhan mulla kuitenkin jo yksi kokonainen vuosi kokopäiväisesti työelämää takana. Työelämään siirtyminen toi mukanaan tietynlaisen arvopohdinnan. Kuinka haluan arkeni hoitaa, ja mihin asioihin panostaa. Työ on totta kai tärkeää, mutta mitä muuta päiviini kuuluu? Aloin huomata, että arkityö sopii itse asiassa mulle paljon paljon paremmin, kuin aiemmin tekemäni kolmivuorotyö. Rutiineja ja säännöllisyyttä rakastavana ihmisenä mulla alkoi olla enemmän vapaa-aikaa käytettäväksi, kun työ täyttää päivistä vain sen suurinpiirteisen 8-16 välin. Kuinka ihanaa! Enää ei tarvinnut valvoa öitä eikä pyyhältää myöhäisestä iltavuorosta aikaiseen aamuvuoroon liian lyhyiden yöunien saattelemana. Taidankin rakastaa itsessäni juuri sitä, että olen oppinut, ja harjoittelen koko ajan lisää, tekemään arjestani juuri itselleni sopivaa. Enää ei tarvitse pyöriä muiden ihmisten ohjeiden mukaan, vaan voin ja uskallan rohkeasti tehdä sellaisia valintoja, jotka tekevät päivistäni merkityksellisiä ja mukavia.

Jotta voi nauttia olemisestaan, on varmasti hyvä pitää myös siitä, miltä näyttää. Ennen olin epävarmempi itsestäni kuin nykyisin. En edelleenkään ole mikään itsevarmuuden esikuva, mutta pidän kyllä siitä, miltä näytän. Pieni ja sopivan nätti. Hehe. Itsensä kehuminen tuntuu silti nytkin hassulta! Ääh.Olen jokseenkin vaatimaton ihminen. Enkä monestikaan tykkää tehdä numeroa itsestäni. Siksi onkin ehkä hassua, että kirjoitan kuitenkin tällaista julkista blogia :D No, mutta asiaan. Olen saanut vanhemmiltani ihan kivat geenit oikeastaan. Nätti naama, vahvat ja paksut hiukset, siniset silmät ja normaalit kasvonpiirteet. Ei liian isoa nenää tai liian pieniä silmiä, ei hörökorvia eikä hammasrakoja. Ei sillä, voihan nekin olla kauniita. Mutta pidän siitä, että hampaani ovat valkoiset ja suorassa ja kaikki piirteeni tasapainossa toisiinsa nähden. Kyllä, tunnen itseni kauniiksi.

lokakuu8 (10)

Multa on monesti kysytty, miten jaksan olla niin energinen ja innostuvainen. Itsekin mietin sitä välillä. Olen sanonut syyksi muun muassa hyvän ruuan ja riittävän nukkumisen. Voi olla, että niillä on vaikutusta asiaan. Toisaalta, kun teen sellaisia asioita, joista nautin, niin kyllähän niihin energiaa ja innostusta riittää! Jos en tykkäisi jumpata, niin en varmastikaan hehkuisi onnesta, kun saan pukea jumppakamat päälle. En varmasti kirjoittaisi tätä blogiakaan, jos liikkuminen olisi vastenmielistä. Älkää siis ottako ressiä siitä. Jos sua ei kiinnosta urheilla, nii sitten ei. Kaikilla meillä varmaan kuitenkin on energiaa tehdä itselle tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Kanavoin energiani oikein, ja siksi olen innostunut, onnellinen ja aikaansaava niissä jutuissa, joita teen. Jos joku pyytäisi mukaan vaikkapa kirjallisuuspiiriin tai kokkikerhoon, niin en välttämättä olisi niinkään energinen, tehokas ja innostunut. Ihan vain siksi, että ne asiat ei herätä mussa intohimoa. Siksi kai työnkin kuuluu olla itselle sopivaa. Mielekästä. Jotta sitä jaksaa tehdä oikeasti hyvällä mielellä. Pidän kyllä siitä, että mulla on energiaa. En kestäisi nimittäin olla laiska tai jotenkin saamaton. Koska mua turhauttaa, jos asiat et etene. Olen siis aikaansaava, aktiivinen ja innostuva – ihan mielelläni, kiitos :)

marraskuu (22)

Ja koska tämä on treeniblogi, nii saan varmaan nostaa esiin myös liikunnan. Mä oikeasti pidän siitä, että olen liikunnallinen. Olen suorastaan kiitollinen. Siitä, että liikkuminen on mulle luonnollinen osa arkea, se innostaa ja kannattelee huonoinakin hetkinä. Sillä luulen, että vahvat liikunnalliset taidot ovat tehneet musta itsevarmemman ihmisen, kuin mitä olen nuorempana ollut. Ei sillä, emmä kauhean vanha ole vieläkään. Mutta kun löytää oman juttunsa, missä on hyvä, niin toki siitä saa varmuutta muihinkin osa-alueisiin. Voin esimerkiksi toimia työssäni tiiminvetäjänä, vaikka saatan parhaassa tapauksessa olla vetämässä tiimiä, jonka muut jäsenet voisivat iältään olla äitini ja mummoni. hihi. Kun saa onnistumisen kokemuksia liikunnasta, uskoo itseensä helpommin muillakin alueilla. Ja jotenkin, kun mietin, minkälainen ihminen olisin ilman liikuntaa, nii musta tuntuu, että mikään edellisistäkään kohdista ei välttämättä toteutuisi. Koska treenaan, haluan pitää elintapani hyvinä ja rytmini suunnilleen säännöllisenä. Sillä yökukkumiset ja univelka eivät mitenkään anna lisäenergiaa treenata. Ja toisaalta, olisinko näin tyytyväinen ulkonäkööni, jos en pitäisi huolta itsestäni liikkumalla, lepäämällä ja syömällä hyvin? Vaikka geenit olisivat antaneet kuinka hyvän pohjan, niin kenen tahansa hiukset ja iho rapistuu, jos niistä ei huolehdi. Ja olisinko mä energinen ja iloinen ihminen, jos en liikkuisi? – Jep. Mä luulen, että mielenkiinto hyvinvointia kohtaan ja käytännön toteutus tekee musta juurikin sen onnellisen ja hyvinvoivan ihmisen, joka osaa ja pystyy elää hetkessä, eikä aina vaan haaveile jostain paremmasta. Koska kaikki on juurikin nyt todella hyvin! =)

Kiitos Fudgelle tästä blogihaasteesta!

Milla

2 vastausta artikkeliin “olisinko minä, jos en treenaisi?”

  1. Mä uskon, että itsestään huolehtiminen liikunnan avulla auttaa myös hyväksymään itsensä. Se, ettei liiku ainoastaan ulkonäön takia vaan siksi, että siitä tulee parempi olo :)

    Toi tulevaisuudesta haaveileminen kuulostaa niin tutulta – opiskellessa sitä odotti joulua, sitten odotti kesätöiden saamista, kesätöiden alkua, opintojen alkua… Sitten valmistumista ja töiden alkua :D Mullei ollut ekan duunivuoden aikaan lomaa kuin pari viikkoa, joten voit kuvitella, miten innolla niitä odotettiin! Sitten mä jossain vaiheessa tajusin, ettei se jatkuva odottaminen tee musta onnellisempaa – päinvastoin. Mä voin odotella viikkotolkulla esimerkiksi sitä, että olisin paremmassa kunnossa, mutta olenko, jos unohdan huolehtia itsestäni tänään?

    Olipas kivan pohtivan postaus tämä <3

  2. nimenomaan tollasta odottelua mullaki oli opiskeluaikana! Ekana oottaa et opiskelut alkaa, sit oottaa lomaa, sit kesätöitä ja sit taas lomaa jne :-D kamala kierre, ihan kun ei olis hyvä justiin siiinä hetkessä! myös osaltaan tän hetkisen hyvinvointiin vaikuttaa varmasti kyllä sekin, että on ollu pakko priorisoida asioita, kun ei työnohessa nyt ihan älyttömästi kaikkia kissanristiäisiä ehdi tai jaksa kiertää, nii on joutunu väkisin vähän pohtii et mistä oikeesti tykkää ja mihin haluaa aikaansa kuluttaa että vois paremmin =)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta