saako epäonnistua?

”Olet ahkera koululainen, niin kuin syksylläkin. Sinun kanssasi on ollut ilo työskennellä, olethan aina aktiivinen ja reipas. Pelkäät kuitenkin aika ajoin epäonnistuvasi. Sinä olet oppinut koulun asiat hyvin ja mitään oppimisvaikeuksia ei ole. Kaikkea ei kuitenkaan voi hallita ja osata suoraan. Oppimistahan vartenhan koulussa olet. Tulevaisuudessa tietoa ja uusia asioita on vaikea hallita niin täydellisesti, ettei mikään tuntuisi vaikealta. Esteet ja vaikeammat asiat täytyy maltilla selvittää ja olla ahkera. Ahkeruuspuolella sinulla ei ole mitään ongelmia. Epäonnistumaan sinun täytyy kuitenkin oppia.”

Näin mulle kirjoitettiin todistukseen keväällä, kun olin 8-vuotias. Toi teksti on jotenkin jäänyt mun mieleeni tosi vahvasti, vaikka se onkin vain pari hassua lausetta monen vuoden takaa. Tiiättekö miksi? Koska musta tuntuu, että tuo opettaja, joka noi sanat on musta kirjoittanut, on oikeasti nähnyt millainen mä olen. Oon jotenkin edelleenkin tosi vaikuttunut. Miten se on voinut osata kirjoittaa noin osuvan kuvauksen musta jo tolloin? Kehuja ja ylistyksiä mun oli helppo saada, koska olin kiltti ja reipas lapsi. Ehkä siksi nimenomaan tän erään mun heikkouden löytäminen ja noin osuva kuvaaminen vakuuttaa mut näin monen vuoden jälkeen(kin). Kahdeksan vuotiaana ajattelin varmaan, että tosi tyhmää, että mun todistus ei ole täydellinen. Sinne on pitänyt kirjoittaa jotain epäonnistumaan oppimisesta. Pöh. Kuka muka haluaa epäonnistua. En mä ainakaan. Ei mun tarvi.

Nyt jälkikäteen toi on kuitenkin mun mielestä vaikuttavin osa todistusta. Mua on oikeasti havainnoitu. Vieläpä hyvin. Olin kuitenkin osa isoa ryhmää, ja vieläpä aika ujonpuoleinen. Niin, tiesittekö, että yksi adjektiivi, joka on tyyliin koko mun elämäni ajan kuvannut mua on ujo. Mä oon ollut ihan helkkarin ujo. Jos opettaja kysyi tunnilla ”millainen sää ulkona on?” nii mä sain sisäisen hepulin, koska opettaja sanoi mun nimeni. Jos huomasitte. Millainen. En tiedä, onko ujous yhteydessä tähän epäonnistumisen pelkoon. Mutta oon vasta aikuisiällä tajunnut, että mä ihan oikeasti oon koko elämäni pelännyt enemmän tai vähemmän epäonnistumista. Ja pelkään edelleen.

marraskuu15 (1)

Ai miten?

Muistan, kun opettelin ajaa mun uudella isojen tyttöjen pyörällä joskus lapsena. Se oli vähän iso mulle, mutta koska olin 7-vuotias, nii pakkohan sillä oli heti osata ajaa. Kyllä mä osasinkin. Ainut, mitä en osannut, oli jarruttaminen. Niinpä mä sitten ajoin sillä pyörällä siten, että hyppäsin aina vauhdista pois, kun piti pysähtyä. Kätevää, ei tarvinnu jarruttaa eikä siten myöskään epäonnistua :D No, kai mä jossain välissä myönsin tosiasiat ja harjoittelin sitä jarruttamistakin – koska nykyään osaan semmosenki taidon. Mutta en tosiaan muista sitä harjoitteluvaihetta, muistan vaan sen, että en kestäny sitä, etten osannu heti muka ajaa sitä isojen pyörää täydellisesti. Kerran kakkosluokalla tehtii ryhmätöitä lattialla matikan tunnilla. Meillä oli apuna semmonen iso tauluviivotin, jossa oli oranssi kahvaa (jos muistatte? :D). Opettaja sanoi, että siihen kahvaan ei saa nojata, koska se ei kestä painoa. No, arvaatte varmaan, että mähän sitten nojasin, ja hajotin sen viivottimen :D Oli meinaa pikkusen maailmanloppu. Hävetti nii että itketti. Ja tottakai näitä epäonnistumisen hetkiä riittää vaikka kuinka paljon elämän varrelta. Kaikkihan epäonnistuvat välillä.

Se nyt vain kuuluu kuvioon.

Mutta mä oonkin miettinyt, että oonko mä päässyt yhtään sen pidemmälle asian suhteen tässä kuudentoista vuoden aikana. En tiedä, varmasti jonkun verran ainakin sen jälkeen, kun osasin nimetä tän heikkouden itsessäni. Mutta silti, mä edelleenkin haluan olla heti hyvä kaikessa, mitä teen. Haluaisin hallita kaiken heti hyvin. Ja oikeasti jollain tasolla pelkään epäonnistumista. Mulla on omaan työhöni liittyviä tavoitteita, joita oon lähtenyt toteuttamaan. Mutta silti mulla on pelko ahterissa, että jos epäonnistun. Olisko helpompi tehdä keskivertoa tulosta ilman sen kummallisempaa onnistumista tai ainakaan epäonnistumista. Vai kuitenkin yrittää jotain vieläkin parempaa ja kiinnostavampaa sillä riskillä, että joutuu erehtymään, oppimaan ja oivaltamaan monen monta tienhaaraa ennen kuin haluttu lopputulos syntyy. Mä oon valinnut tän haastavamman tien. Koska mulla on oikeus toteuttaa itseäni. Silläkin riskillä, että kaikki ei onnistu heti yhdellä kertaa. Epäonnistuminen on epämiellyttävää. Ja tiedän, että sellasia on tiedossa mun työurallani vielä monen monta. Oon kuitenkin valmis laittamaan itseni likoon.

Tiiättekö mikä on kuitenkin vähän hassua?

Siinä mulle kaikkein rakkaimmassa asiassa mä pelkään epäonnistumista ehkä niin paljon, että en koskaan oikein anna unelmille siipiä. Seuraan vierestä ihaillen, kun muut bloggarit uskaltaa. Mua nuoremmat ihmiset uskaltaa. Sadat ihmiset tekee sitä. Suomessa ja ympäri maailmaa. Tarttuu hetkeen, lähtee oppimaan, harjoittelee, antaa kaikkensa, harjoittelee lisää ja kehittyy asiassa. Lopulta heidät palkitaan. Niin, olishan se ehkä hienoa – liikuttaa muita ihmisiä.

joulukuu22 (16)

Mun epäonnistumisen pelkoni on kuitenkin niin suuri, että en oo vaa lähteny mielikuvia pidemmälle rakentamaan hommaa. Ajattelen lähinnä, että en oo kuitenkaan riittävän sitä tai tota. Kaikki pitäisi lähteä rakentamaan ihan nollasta. Vaikka oikeasti taidan keksiä vain tekosyitä, ja eniten pelkään sitä, että epäonnistun. Jos lähtisin hommaan ihan nollasta, ja huomaisin jossain vaiheessa, ettei musta vain ole siihen. Koska mistä voi tietää onko, ennen kuin kokeilee :D Mutta jos pelkää epäonnistumista, nii ei uskalla kokeilla. Entä jos kokeilisin opettajan antamaa neuvoa, ja selvittäisin esteet ja vaikeimmat asiat maltilla ja ahkeruudella. Koska ahkeruuuspuolellahan mulla ei ole ongelmaa.  Ehkä mä sitten oppisin taas paremmin sietämään epäonnistumista.

Mikä siitä epäonnistumisesta tekee niin kamalan epämiellyttävää?

Milla

15 vastausta artikkeliin “saako epäonnistua?”

  1. Ainakin sun blogin perusteella saamani kuvan pohjalta voisin päätellä, että sä jos kuka olisit ihan huikea ryhmäliikuntaohjaaja!! Sun rakkaus lajiin näkyy täällä niin vahvasti, että jos sua yhtään se houkuttelee, niin nyt hyvä nainen uskalla toteuttaa unelmasi! Sä niin loistaisit! :)

    Tosi hyvä postaus kyllä, mussa on itsessäni tuota samaa piirrettä, onneksi nykyään vähän vähemmän kuin ennen. Koska epäonnistua saa ja pitää, niistä sitä sitten oppii. Eikä niitä välttämättä pidä nähdä epäonnistumisina – mä ainakin ajattelen, että kaikki tapahtuu just niin kuin on tarkoitettu. Jos ei joku juttu mene niin kuin olisin halunnut tai ns. onnistu, ei voi mitään – yleensä se johtaa johonkin uuteen hyvään asiaan, mihin se onnistuminen ei olisi johtanut ja aina jää käteen jotain kallisarvoista ja tärkeää. Mä ainakin oon ”epäonnistunut” mm. pääsykokeissa, (kesä)työpaikan valinnassa, työhaastatteluissa, au pair -vuodessa jonka jätin kesken, ihmissuhteissa… mutta aina nää on johtanut johonkin vielä parempaan ;) Enkä mä ainakaan edes näe näitä epäonnistumisina, elämä vain on heittänyt kapuloita rattaisiin ja vienyt sitä kautta vielä paremmalle tielle.

    • olipas kivoja sanoja, kiitos :) olisin kyllä varmasti ainakin asiastani innostunut, jos ei muita osaamisia näin alkuun oo :D haha.

      toi epäonnistumisen pohtiminen on oikeesti aika kiinnostavaa. Mäki funtsin pitkin aamua kun tätä kirjoittelin niin kaikenlaisia tapahtumia elämänvarrelta. Mitkä oikeestaa onkaan ollu ihan selkeitä epäonnistumisia ja mitä sit vaan tarkoitettuja juttuja johonkin suuntaan.. hmm. Kyllähä se siinä hetkessä tuntuu pahalta, kun joku menee ihan eri tavalla, kun on yrittänyt, mutta toisaalta niinku sanoit – tulee aina jotain uutta tilalle :D Mielenkiintoinen esimerkki toi au pair -vuosi, koska siihenkin on pitänyt tietyllä tavalla valmistautua ja se on aika iso juttu käytännössä! Nii jos sitten käykin mistä tahansa syystä johtuen niin, ettei sitä voi viedä loppuun saakka. Ajatuksena oikein kunnon epäonnistuminen, mutta ilmesesti säki löysit paljon niitä uusia, toisenlaisia hyviä juttuja :)

  2. Hienoa pohdintaa. Epäonnistuminen on kyllä melko kamalaa vaikka se kuuluu elämään, ihan yhtä lailla kuin onnistuminenkin. Kun mä lähdin parturi-kampaajan hommista opiskelemaan pt:ksi mäkin mietin, että onko musta siihen. Nyt odottelen tutkintotodistuksen käteen saamista ja olen tuore yrittäjä liikunta-alalla. Tavoittele rohkeasti unelmiasi, susta on vaikka mihin! Saavutat kaiken minkä eteen olet valmis tekemään töitä! ♥ :)

    • Siinä hetkessä, kun munaa jonku jutun ihan täysin, nii on vaikea ajatella sitä, että niitä käy kaikille ja että se kuuluu elämään :D mutta onhan se nyt hitsit sentää ihan totta! :D

      Ai sulla on sellainen tarina – aika huippua hei! Onnea rohkeasta valinnasta ja etenkin nyt siitä todistuksesta ;) Kovaa työtähän asioiden saavuttaminen vaatii, mutta on se kyllä varmasti sen arvoista.

  3. Jos luit mun parin pvän takaisen postauksen, niin tiedät, että oon sun kanssa hyvin samanlainen tässä asiassa. Epäonnistuminen ei vaan ole vaihtoehto ja jos niin pääsee käymään, niin maailmanloppu on lähellä. Mutta toisaalta taas. Toisaalta ei ole juuri mitään parempaa fiilistä, kuin sieltä epäonnistumisen suosta nouseminen ja se uusi onnistumisen tunne. Se, että hoksaa, että mä osaan tämän homman ja olen tässä hyvä. Sen takia kannattaa jo ottaa se riski, että joskus menee pieleen ja ne täytyy ajatella oppimiskokemuksina. Koska kukaan ei voi missään asiassa olla valmis heti :) (Vitsi, että on vaan helppo sanoa näin muille… Vielä kun oppis omalla kohdallakin ajattelemaan noin :D) Mutta ehdottomasti kannustan tavoittelemaan unelmiaan! Koska kokeilemisessa ei mitään menetä :)

    • Joo luin kyllä =) Luin sitä niiiiin ihaillen! Mietin mielessäni, et olis ihan kamalaa, jos ite olisin ohjaamassa ja munaisin koko jutun ihan penkin alle. En varmaa ikinä sais koottua itteeni sen jälkeen. Mutta mitä tekeekään Suvi – ei surkuttele turhia, vaan keskittää voimat seuraavaan ohjaukseen, joka meneeki paljon paremmin :D Ihailtavaa oikeesti! Oon muutenki seurannu sun ja Even ohjauspolkuja tosi mielenkiinnolla, koska ootte periaatteessa lähteny melko samankaltaisista lähtötilanteista, kun mistä itse lähtisin jos lähtisin :D

  4. Epäonnistua saa. Mene aina eteenpäin, nokka pystyssä uusiin pettymyksiin, niitä tulee aina.

  5. Sun Blogia on Milla niin kiva lukea! :) Tykkään sun tavasta kirjottaa ja oot oikeassa suhteessa avoin. Niin kun muutkin on rohkaisseet niin ehdottomasti mikä sun unelma sitten onkin GO FOR IT! Sua kaduttaa vanhempana et miks en ollut tarpeeksi rohkea ja tehnyt sitä mitä oikeasti halusin. :)

    Tsemppiä syksyyn ja kaikkea hyvää! :)

    • Kiitos, Titta :) Tiiätkö, miten hyvän mielen sait mulle tällä sun kommentilla! Oon mielelläni ”oikeassa suhteessa avoin”. Se kuulostaa tosi hyvältä. On kiva jutella muutakin kun vaan treenipäiväkirjamaisia treenipainoja, mutta toisaalta on kai taito osata pitää tietynlainen yksityisyys ja raja, ettei kaikkia juttuja voi puhua. Tosi kiva kuulla, jos oon onnistunut tässä ja muutenkin, jos mun kirjoituksia on kiva lukea.

      kiitos tsempeistä ja huippua syksyä sullekin <3

  6. Mielettömän hyvä teksti, Milla! :’) Ja voin oikeasti niin samaistua. Sekä epäonnistumisen pelkoon että ujouteen.
    Mun mielestä on hienoa, että olet pohtinut tuota kaikkea – se on ensimmäinen askel varmasti siihen, että uskallat. Lähteä tavoittelemaan vaikka niitä sun unelmia. Koska susta ihan varmasti on siihen!

    Mulla itselläni on helpottanut esim. juurikin ujous vähän sen jälkeen, kun olen lakannut toitottamasta sitä itselleni (tehtyäni sitä koko ikäni). Enhän mä voi tulla yhtään sen rohkeammaksi, jos koko ajan olen muistuttamassa itselleni, että olen ujo. Luulen, että vähän sama pätee tuohon epäonnistumisen pelkoon. Vaikka aluksi tuntuukin jotenkin ”hullulta” ja ”järjettömältä” yrittää ajatella jonkin haasteen kohdatessani, että ”totta kai musta on tähän”. Kun sitä automaattisesti vain alkaa pelätä sitä epäonnistumista.

    Ja kun toisaalta. Mitä sitten jos joskus epäonnistuu. Se on ihan luonnollista. Kaikille tapahtuu sitä, eikä se sinänsä kerro minusta ihmisenä mitään. Luulen, että suhtautumistapa epäonnistumisiin on aika suuressa roolissa. :)

    • Kiitos :) Mäkin uskon, että reflektio on hyvästä ja pikkuhiljaa kun oppii tuntemaan omia tapoja toimia, niin niihin voi vaikuttaakin. Enkai mä voi pystyä mihinkään, jos lähtökohtaisesti määritän itseni epäonnistujaksi. Kuulostaakin hassulta. Eli suhtautumistavalla voi oikeasti vaikuttaa. Ei kukaan oo huono ihminen, vaikka epäonnistuisikin välillä. Ehkä mä pystynkin vielä – kerään vähä rohkeutta ensin matkaan ;)

  7. Rohkeasti vaan jumppaohjaajaksi. Tiedän kyllä tuon tunteen, kun mietin vuosientakaista Outia niin enpä olisi uskonut ohjaavani jumppatunteja, kun aloin pacetunteja ohjaamaan en vielä silloinkaan uskaltanut ajatella jumppien ohjaamista… Usko itseesi ja pystyt mihin vain! Ja jumppaohjaajakin saa mokata, ei tunti siihen kaadu ;)

    • noniii. kiitti kannustuksesta :) se tuntuis kyllä vähän kiinnostavalta. mutta myös tosi pelottavalta :D en toisaalta edes tiedä, mistä semmonen pitäis käytännössä aloittaa.

    • Vaikka omalla ”kotisalilla” otat asiaa puheeksi, niin mun jumppaohjaaja urani alkoi :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta