Kun lopetin uskomasta itseeni – epäonnistumisien kierre

Pakko palata vielä vähän huhtikuun tapahtumiin. Mulla oli periaatteessa ulkoapäin ja kalenterista katsottuna ihan tavallinen ja tapahtumarikas kuukausi, mutta mun omasta näkökulmasta käsin, sisältäpäin, muutamat epäonnistumiset sai mut hetkeksi kadottamaan punaisen langan mun toiminnastani. Ihmettelin välillä, kun homma ei tuntunut olevan lainkaan hanskassa ja yhdessä hetkessä tajusin, että pakan leviäminen oli lähtöisin siitä, mä en enää uskonut itseeni ja omaan tekemiseeni. Ihan kamala tunne, voin kertoa.

Kaikki lähti osittain mun tavoitepullastani. Ehkä muistatte? Hain kaikella potentiaalillani erästä mulle tärkeää työpaikkaa. Olin suunnitellut elämääni eteenpäin, ja asioita saavuttaakseni tämä tavoitepullahomma oli todella tärkeä. Siis todella tärkeä. No, en saavuttanut tavoitettani. Petyin ihan perhanasti ja koin katkeria fiiliksiä. Koska mielestäni olisin todellakin paikkani ansainnut. Ja sen tajuaminen, että en ollutkaan riittävä, oli aika raastavaa. Tunnistettuani näitä fiiliksiä, koitin jutella asioita ääneen ja päästä vain ohi. Mutta pettymys oli kuitenkin liian suuri. Koin kovin kokonaisvaltaisesti epäonnistuneeni  ihmisenä. Olin huono, Ja surkea. Eikä musta vaan ollut saavuttamaan tavoitteitani. Luonnostelin monenmonta kertaa postausta nimellä ”sit se ei syöny kanelipullaa”, mutta en vaan pystynyt julkaista sitä, koska olin niin pettynyt itseeni. Enkä olisi kai pystynyt ottamaan minkäälaista kommenttia tai palautetta vastaan.

Mulla oli hetken aikaa huono fiilis omasta osaamisestani ihan kaikessa. En luottanut siihen, että pystyn. Tein vain asioita fiilispohjalta, koska koitin saada muulla tapaa hyvää mieltä. Tykkään esimerkiksi liikkua ja nähdä kavereita, joten panostin sellaisiin kivoihin juttuihin. Mutta jotenkin otin tuon pettymyksen niin raskaasti, että tunsin huonommutta ihan kaikessa. Treenaaminen oli kivaa, koska siitä saa hyvän olon, ja pystyy hetkeksi unohtaa kaiken muun. Mutta emmä uskonut siinäkään täysillä kehittymiseeni. Motivaatio floppasi hetkeksi aikaa, ja vaikka tein treenit ihan täysiä, niin toisen puolen, eli ruokavalion kanssa säädin enemmän. Aloin itse toteuttaa omaa epäonnistumistani.

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150428115732/app/wp content/uploads/sites/52/2015/04/Huhtikuu29 2

 Mun  arkeani kuormitti samaan aikaan tuo aiemmin mainitsemani allergia-asia. Oli pakko tehdä päätöksiä, ja koska tiesin, mihin suuntaan oltiin menossa, olin aika suruissani. Luopumispäätös piti tehdä, ja asioita laittaa käytäntöön. Ei kovin helppo homma. Ja kuten mainittu, koin samaan aikaan myös epäonnistuneeni ihmisenä, kun en voinutkaan pitää lupaustani siitä, että huolehdin koirastani sen elämän alusta loppuun saakka.

Epäonnistuminen kertaa kaksi.

Mua harmitti ja suretti ja vähän stressasikin. No okei, aika paljonkin. Tuntui jotenkin, etten hallinnut asioita. Valvoin aika paljon. En pystynyt nukkumaan kunnolla. Ja jossain vaiheessa musta alkoi tuntua, että näiden seurauksena mun kroppakin on ihan yhtä jumissa ja pöhössä, kun mitä mun itseluottamukseni on. Lähetin Killelle kuntokuvia ja sähköpostia otsikolla ”apua, olen lihava”. Tavallaan musta tuntui siltä. Oikea sana olisi kai ollut kuitenkin epäonnistunut. Apua, olen epäonnistunut. Ja hukassa.

IMG_20150421_120536

Oli pakko lähteä purkamaan pakkaa jostain suunnasta.

Sähköpostittelujen jälkeen sattui onnellisesti vielä siten, että törmäsin ihan sattumalta Killeen salilla. Käytiin hetken aikaa lisää keskustelua aiheesta. Ja mä tietysti vollotin ku mikäki pikkuapina :D En edes muista keskustelun kaikkea sisältöä, mutta sen ansiosta mä pääsin eteenpäin. Sain uusia näkökulmia omaan toimintaani. Joskus vaan ääneen puhuminen rehellisesti auttaa näkemään asioita uudessa valossa. Tajusin, että olin itsekseni märehtinyt ihan liian pitkään näitä pieniä juttujani. Ja sitten niistä oli kasvanut kovin isoja. Ihan turhaan.

Mä edelleenkin pystyn ja voin ja osaan ja oon hyvä! Miten ihmeessä olinkin unohtanut sen!

En ollut huomannut edes, kuinka olin toiminut jo hetken aikaa ihan puolivaloilla. Olin jotenkin tuominnut itseni epäonnistujaksi. Miksi? En todellakaan tiedä. Ehkä oon huono käsittelemään epäonnistumisia. Ehkä oon huono pyytämään apua silloin kun sitä tarvitsisin. Ehkä oon huono kysymään edes juttukaveria. Ehkä mulla ei ollut keinoja kääntää asioita hyviksi. Koska kaikkihan kuitenkin oikeesti oli ja on tosi hyvin! Ollut koko ajan. Elämässä nyt vaan tulee vaikeampia asioita eteen, eikä nämä edes ole mitään suuria sellaisia. Vaikka ne hetkeksi aikaa tuntuikin lamaannuttavan mut. Oon myös mestari vähättelemään omia juttujani, niin hyvässä kuin pahassa. Jos oon jossain hyvä, en tee siitä numeroa. Mutta myöskin koen, että maailmankaikkeudessa mun ongelmani ovat niin pieniä, että ei niillä kannata kenenkään aikaa ja vaivaa viedä. Vaikka tosiasiassahan nää on ollu mulle isoja ja aika kuormittaviakin juttuja. Ehkä mä ens kerralla muistan. Muistan sen, miten helpottavaa on, kun juttelee jollekin. Ja miten siiitä saakin ihan uutta voimaa ratkoa asioita. Ja ettei kenenkään ongelmat oo liian pieniä.

IMG_20150503_085312

Oli onni, että avasin suuni juuri siinä hetkessä, kun tilaisuus tuli. Koska sen jälkeen mä pystyin paremmin käsitellä asioita ja pääsemään eteenpäin. Lopputuloshan on se, että kaiken tapahtuneen jälkeen, tässä hetkessä ja just nyt mulla on taas vahva usko omaan tekemiseeni, ja ennen kaikkea itseeni! Mä oon hyvä, tiedän mitä teen, pystyn siihen ja tykkäänkin tästä.

Ihan hullua, miten sitä voikin hetkeksi kadottaa pohjan kaikelta?! :D

Kuten todettu, musta tuntuu, että alkanut toukokuu on mun kuukauteni! Oon saanut tuplana takaisin kaiken sen intohimon ja itseluottamuksen, jolla tavanomaisesti teen arkisia asioitani. Ja se tunne, kaiken epäonnistumisen jälkeen, on taas niin mahtava, että toivon, etten hukkaa sitä enää ikinä! Sikäli hassua, että henkilö, jonka avulla pääsin oman pääni kanssa eteenpäin, oli juurikin Kille :D Tai siis emmä sillai sano, se on todellakin ammattilainen työssään! Mutta olis voinu luulla, että mun laajalla sosiaalisella verkostolla se olis saattanu olla joku muu. Perheenjäsen tai kaveri kenties. Mutta ei ollu. Se oli Kille. Oon kiitollinen joka tapauksessa.  Kaikki hyvin just nyt. Ja joo, aihe on kovin henkilökohtainen.  Kun blogia voi lukea kuka tahansa. Mutta siltikin, mulla oli pakottava tarve kirjoittaa tästä. Tää asia tuntui niin tärkeältä, että  laitoin kellon herättää 0430 että kerkiän. Just nyt Ja heti aamusta ;) Ja nyt se on kerrottu. Työniloa, elämännautintoa ja treenimotivaatiota torstaihin, sulle ja mulle!

Onko sulle käynyt tällain koskaan? Huomaat vasta jälkikäteen, että oot tehnyt ihan puolivaloilla jotain juttua, koska en tosissaan usko omaan osaamiseen. Itseluottamuksen kadottaminen on kyllä ihan maailman kuluttavimpia fiiliksiä?! Miten mä en huomannut aiemmin, mistä homma kiikasti :D

Milla

12 vastausta artikkeliin “Kun lopetin uskomasta itseeni – epäonnistumisien kierre”

  1. Niin hyvä postaus! :) Itsellänikin oli samanlaisia fiiliksiä, jotenkin koko viime vuosi oli juurikin yksi epäonnistumisen kierre, mikään mitä tein ei vaan sujunut. Ei välttämättä juuri ulkopuolisten silmin mitään suurta tai vakavaa, mutta pikkuhiljaa itseluottamus tekemiseen katosi.

    • Epäonninen vuosi voi ollakin jo aika pitkä matka kulkea :s mulla kun tää lyhyt kevätpätkäki tuntu jo niin raskaalta
      Mut kiitos :) toivottavasti sullekin kuuluu nyt hyvää ;)

  2. Voi Milla <3
    Tää oli koskettavaa kirjoitus ja rohkean rehellisesti kirjoitit fiiliksiäsi. Hyvä, että olet saanut fiiliksiäsi käsiteltyä. Väliilä se ihan yllättäkin, että kuka saa ajatukset aukemaan ja selkeämmiksi, se ei ole aina se jota ehkä ensiksi ajattelisi :)
    Ihanaa toukokuuta ja paljon hyviä hetkiä! <3

    • Nyt on kyllä paljon selväjjärkisempi olo taas ;) Kiitos, ja samoin sulle!<3 Toukokuu vaikuttaa ainakin lupaavalta ;)

  3. Moikka! Minulla on ollut ja on valitettavasti edelleen ihan samaa: en usko itseeni, en huomaa kehittymistäni, luovutan ennen kuin edes yritän (siis treeneissä) eikä henkinen puoli ole ollenkaan samalla tasolla, kuin mitä muut sanovat minun taidoiltani ja kyvyiltäni olevan. Osittain tätä edesauttaa nykyinen työpaikkani, jossa todella rankkaa henkistä lyttäämistä ja arvottomaksi tekemistä.. :/ Parhaillaan yritänkin kovasti saada uutta työpaikkaa ja yhden todella mielekkään löysinkin! Hakemukset laitoin, soitin vielä paikkaan ja kerroin itsestäni yms., sillä tämä uusi työ varmasti pelastaisi minut ja saisin poveria ihan eri tavalla myös treeneihin ja koko itsevarmuuteen kaikessa elämässä :) Nyt vain pelottaa: mitä jos en pääsekkään edes työhaastatteluun tai mitään muuta työtä ei tule?

    • Nimesit asian kyllä hyvin: henkinen puoli ei ole samalla tasolla siinä, mitä oma osaaminen oikeasti on. Ja se onkin vaikeeta myöntää ja vieläpä ottaa työstettäväksi?! Uskon, että sun kohdalla toi työpaikka homma on kyllä isossa roolissa. Töissä kuitenkin viettää suuren osan arkipäivistään, niin jos siellä on huono henki, sua lytätään tai et saa onnistumisen kokemuksia ja hyvää palautetta, niin ei ihme, jos alkaa usko omaan tekemiseen hiipua!!

      Mä todellakin pidän peukkuja sulle, että pääset haastatteluun ja saat jonkun muun paremman paikan työskennellä! Ja siihen asti: vaikka tilanne olis mikä, oma asenne on kuitenkin se tärkein kaikessa. Jos päättää haluta muutosta, sen kyllä saa. Ja näitä epäonnistumisia ja vaikeita tilanteita tarvii vaan käsitellä ja niistä oppia. EI me olla huonoja ihmisiä. Eikä ansaita huonoa kohtelua saati epäuskoa omiin onnistumisiin. Tsemppistä työnhakuun <3

  4. Itsellä on varsin samanlaisia tuntemuksia. Valmistuin muutama kuukausi sitten ja etsin töitä, eikä ole vielä mitään löytynyt. Tunnen itseni täysin turhaksi, epäonnistuneeksi, kun vain ”oleskelen” päivät. Ymmärrän että 2 kuukautta on lyhyt aika, ainakin tässä työllisyystilanteessa, mutta tuntuu todella pahalta ja kateelliselta kun joku vanha koulukaveri löytää töitä, mietin miksi minä en päässyt edes sinne haastatteluun…
    Pelottaa jo valmiiksi jos joudun kesän olemaan työttömänä, kun kaikki muut ovat päivät töissä ja itse yksinäni jossain kämpillä ja ulkona ihana ilma :/
    Mutta leuka pystyyn ja panostamaan hakemuksiin, kai ne asiat vois huonomminkin olla, yritän ajatella nyt tän ajan ikään kun lomana ennen töitä :D

    • Valmistumisen jälkeen on kyllä aika tavalllista, joskaan ei tietenkään mukavaa, että joutuu hetken aikaa vaan olla ja ettii niitä töitä :/ Millä alalla oot, onko työtilanne ylipäänsä hyvä? Voisitkohan kesällä tehdä vielä jotain muita hommia, jos tuntuu, ettei koulutusta vastaavaa löydy tähän hätään? saa sitte vähän rahaaki, jotta voi nauttia kesän jutuista :) Ite oon siis tehnyt monesti ei-koulutusta vastaavaa työtä juurikin kesäkuukausina, kun opettajia ei palkata kuin toimintakausien ajaksi.

      Ja todellakin, yrität nyt nauttia myös asian toisesta puolesta, eli vapaa-ajasta! Kohta se oravanpyörä alkaa :D

  5. Kuulostaapa ikävän tutulta! Mä olen oikeasti yksi varsinainen mestari vähättelemään omia onnistumisiani ja epäilemään itseäni, oli se sitten ihmissuhteissa, salilla, työelämässä… Jotenkin tää jatkuva ”Voinko mä oikeesti, en mä kuitenkaan onnistu, mitä muutkin ajattelee” – pyörittely tekee kaikista asioista vaikeampia kuin ne onkaan, ja kaikki ongelmat senkun vain paisuu omassa mielessä. Ja niistä omista peloista ja epävarmuudesta puhuminen ei todellakaan ole helppoa! Mutta siis todella hienoa että avasit suusi, että sait koko jutun purettua ja käsiteltyä! Ja kiitos myös rehellisestä postauksesta. Olen ihan varma että noin upealle ja positiiviselle mimmille on paljon aurinkoisempia päiviä edessä! :) Täällä on ainakin yksi lukija joka uskoo suhun 100%!

    • Epäröinti, vähättely ja muiden mielipiteiden miettiminen tekee oikeasti asioista kuormittavampia, kuin mitä ne ovatkaan. Silti aina vaan syyllistyy siihen, itse kukin :D Mutta näiden pohdintojen ja oivallusten kautta oppii aina jotain uutta :) Kiitos tsempeistä. Jos joku ovi ei aukea, niin toinen kyllä jonain muuna hetkenä varmastikin :-)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta