Vaikeinta on myöntää väsymys

”Nyt sulla alkaa sairauden käsittely. Sen hyväksyminen, että tästä eteenpäin jokin sairaus ja siihen kuuluva oireiden tarkkailu sekä lääkehoito kuuluu sun arkeen.”

Sain jotakuinkin tämän tyyppisen kommentin yhdeltä teistä lukijoista. Erääseen noista kilpirauhasen vajaatoimintaa käsittelevistä postauksistani. Ja hitsi vie, sehän herätti mut ihan uuteen näkökulmaan taas! Mun täytyy oikeasti käsitellä myös pääni sisällä tämä juttu. Mulla on oikeasti jokin sairaus. Ei mikään maailman vakavin tai muutenkaan iso juttu. Mutta oikeasti mun pienessä elämässäni se on iso juttu. Mulla on diagnosoitu sairaus, joka vaatii lääkityksen mun koko loppuelämäni ajan. Ennen tätä kommenttia ajattelin tyyliin siten, että ”fine – nyt löytyi syy oireisiin ja tästä nyt vain tyroksiinia naamariin ja arki kulkee taas.” Mutta eihän se ihan noin mennyt. Tai mene edelleenkään.

IMG_20150920_132832-1

Oikeasti mun oloni on toki paljon parempi kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Mua ei itketä koko aikaa, nukun välillä öitäni hyvin ja selviydyn arjestani ihan hyvällä mielellä. Mutta. Oon edelleenkin tosi väsynyt, en hikoile treenatessa ja mitä kaikkea näitä nyt on. Ja itseasiassa vaikeinta tässä hetkessä taitaakin olla heikkouden myöntäminen. Mä en kestä olla jossain huono. Saati laiska. Ja nyt musta tuntuu, että kun oon kerran saanut lääkityksen sairauteeni, niin mun täytyisi taas jaksaa jatkaa samalla energialatauksella arkeani kuin aina ennenkin. Muut odottavat sitä multa, samoin kuin luon odotuksia myös itselleni. Jopa painetta.

Mutta itseasiassa, totuus on se, että en mä jaksa.

Mulle iskee välillä niin jäätävä väsymys, että sillä ei oo mitään tekemistä tavallisen väsymyksen kanssa. Siltikään en nuku öitäni hyvin. Ja on vaikea koittaa kertoa muille muun muassa näistä oireista siten, että saattaisi saada ymmärrystä. Koska musta tuntuu, että väsymys on vain laiskuutta. Ja kaikkia muitakin väsyttää. Turha siitä on marista. Vaikka oikeasti, mun väsymykseni on välllä niin kamalaa, että vaikka olisin aamulla töihin lähtiessä ottanut onnellisena treenikassin mukaan ajatuksena iltapäiväpuntti, niin mun täytyykin työpäivän jälkeen suunnata suoraan kotiin. Koska en vain pysty ja jaksa. En osaa kuvata sitä väsymystä sen paremmin, mutta se on pahempaa kuin esimerkiksi sellainen väsymys, mikä tulee, jos valvoo yhden yön. Tai muuta pientä.

Olen siis huomannut, että en kestä myöntää kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita itselläni, jos ne vaikuttavat arkeeni. Edelleen. Vaikka tottakai ne vaikuttavat. Mulla on ollut tyroksiini vasta muutaman viikon käytössäni :D On vain vaikea sanoa olevansa niin väsynyt, ettei pysty treenata. Koska hei – laiskat sanoo niiin! Mä oon ehkä viimeinen ihminen maailmassa, joka ei jaksa treenata?! Mutta niin vain nyt on. Tällä viikolla oon tehnyt kolme salitreeniä. Neljäs jäi ensi viikoon. Koska aion kuitenkin olla järkevä, ja tehdä treenejä kropan jaksamisen mukaan. Niin. Siitäkin saan kiittää sinua toinen ihana lukijani, joka jätit mulle kommentin, jossa muistutit, että kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttaa myös treenaamiseen! Täytyy oikeasti opetella kuuntelemaan omaa fiilistä, eikä vain tehdä treenejä ohjelman mukaan. Lääkäri ei maininnut siitä mulle mitään. Ja jääräpäisyyksissäni olisin saattanut jopa jatkaa normaalia treenirutiiniani väsymyksestä huolimatta. Koska emmä tajunnut ajatella muullakaan tavalla. Ja koska sehän on ihan tavallista, että joskus jokaista aktiivitreenaajia väsyttää ennen treeniin lähtöä, mutta väsymys katoaa, kun pääsee treenissä käyntiin. Ja kotiin palatessa ihmettelee, miten saattoi edes ajatella kotiinjäämistä?! Ehkä tiedätte, mistä puhun. Mutta tiiättekö, sen oon oppinut, vähän kantapään kauttakin, että tässä tilanteessa se väsymys ei katoa sinne salille. Jos se on, se pysyy siinä hetkessä. Vaikea myöntää, mutta sitäkin pakollisempaa. Mä en tässä hetkessä jaksa aina treenata. Mun kroppa ei jaksa.

Mutta onneksi keskimäärin jaksan ja voin jo paljon paremmin! Silloin kun on hyvä päivä, niin silloin on oikeasti ihana tehdä kaikkea, etenkin treenata! Ja jotenkin otan silloin kaiken hyödyn irti. Se on ihanaa! Hitsi vie. Arvostaa ihan eri tavalla niitä energisia, terveitä ja hyviä päivä :) Ja niitähän on. Nyt ja tulevaisuudessa.

IMG_20150913_195706

Anteeksi nyt tämä vähän kielteissävytteinen postaus tähän väliin. Ootte varmaan tottuneet mun hyväntuulen kirjoitteluihin pääasiassa. Mutta aihe on niin ajankohtainen, että oli pakko purkaa vähän pohdintoja kirjoittelemalla. Ja hei, kuinka hienoa, että suurin osa näistäkin oivalluksista on tullut tän blogin kautta – siis teidän lukijoiden kautta! En vois olla kiitollsiempi, että jätätte kaikenlaisia tsemppejä, omakohtaisia kokemuksia, vertaistukea ja muuten vaan pohdintoja kommenttiboksiin! Arvostan kaikkia ajatuksella kirjoitettua terveisiänne <3

Ja oikeasti mun suhtautuminen tähän kilpirauhasen vajaatoimintaan on mennyt kovasti eteenpäin. Otan asian sen vaatimalla vakavuudella, mutta hyvään tulevaan uskoen. Oon saanut täältä blogin kautta ihan uusia näkökulmia ja tietoiskuja asiaan liittyen ja hyödyntänyt niitä omassa arjessani. Viimeiseimpänä oivalluksena se, että oon alkanut pikkuhiljaa kulkea kohti sitä polkua, jossa hyväksyn tän osaksi mua ja treeniarkeani.

Kiitos, kun oot jeesinyt! :)

 

Milla

12 vastausta artikkeliin “Vaikeinta on myöntää väsymys”

  1. Mä niin tiedän tuon tunteen, että ei vaan jaksa eikä ole laiskuudesta kiinni. Tässä mun sairaudessa on aikalailla samalaisia päiviä. Olen vetänyt ne sitten aika sumussa…kuten tänäänkin…nukkunut sen 3h yössä ja painanut ylitöitä. Onneksi järki sanoo, että huomenna en tee mitään. On levättävä. Ja propsit sulle ko olet jaksanut reenata :)

    • Mulla on onneks toi sumu lähteny päivistä – ajoittainen väsymys hidastaa kyllä senkin edestä :D Huomenna lepoa joo! Sun päivä kuulostaisi vähän semmoselta et lepo tulee tarpeeseen ;)

  2. Kiitos, kun jaat asiasta tietoa, itselläni epäillään samanlaista ongelmaa kilpirauhasen kanssa. Jos saa kysyä, millä tasolla sun kilpirauhasarvot olivat verikokeissa? Jaksamista!

    • Mul on otettu niin monia kokeita ettäääääää en oikeestaa nyt ees osaa kertoa et mitkä nää viimeisimmät arvot oli kun lääkitys aloitettiin.. mutta aiemmin on ainaki ollu joku kerta aiemmin kesällä 5.9 ja 11.1.

      Nyt katsottiin verikokeen lisäks ne jotku Vasta-aineet ja niiski oli jotai. Mut tosiaan puhelimen kautta sain tietoja nii ei oo tässä ny kertoa kaikkia faktoja :D seuraava oikee lääkärikäyntien onneksi koht :)

  3. Jokainen kokee tällaisen tilanteen yksilöllisesti. Itse en ainakaan tarvinnut mitään sen kummempaa prosessointia asiassa, toki sellainen ”hyväksymisprosessi” piti tavalla tai toisella tehdä. En koe olevani mitenkään sairas, vaikka ulkopuolista hormoonia lopun elämäni tarvitsenkin. Mutta ota nyt vakavasti se mistä sulle jo aiemmin kirjoitinkin ja jota asiaan todella syvällisesti perehtyneet lääkärit suosittelevat. Eli älä edes yritä mitään rakentavaa kovaa treeniä ennenkuin olet saanut lääkityksen avulla arvot ja ennenkaikkea olon tasapainoon. Väsytät vaan turhaan itseäsi ja hidastat sen tasapainon löytymistä. Kehittävän treenin aika on sitten myöhemmin. Kaikki aikanaan.

    • Mulle tää vaatii kyllä jonkinlaista hyväksymisprosessia, koska on vaan vaikee käsittää että en voi ite vaikuttaa siihen, pystynkö / jaksanko tehdä kaikkea mitä tahtoisin – kuten esimerkiksi tavata kavereita tai käydä treenaamassa. Mutta oon kyllä ottanut vinkistä kiinni! Kiitos siitä :) Treenaaminen vaan on mulle kaikista rakkain harrastus ja musta tuntuu ihan turhalta ja epäkiinnostavalta hoitaa arkivelvollisuuksiani kuten kaupassa- tai työssäkäyntiä jos en vapaa-ajallani saa tehdä kivoja juttuja! Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Mutta sit ku on hyvä päivä nii todellakin lähen vähä toteuttaa itseäni puntille tai lenkkipolulle.

  4. Tulen vain, ikävää ihmisenä😉, kertomaan, että samaa on odotettavissa myös tulevaisuudessa. Lääkitys varmasti lähtee pelitämään kunnolla jossain vaiheessa. Mutta vuosien päästä on tulossa aikoja jolloin sama lääkemäärä ei enää jostain syystä toimikaan.

    Olen itse sairastanut 19 vuotta diagnoosin kanssa kilpparin vajaatoimintaa ja sitä ennen diagnosoimattomana varmaan viisi vuotta, joten kokemusta on. Vuosia menee ettei muistakaan koko sairautta. Muuta kuin nakkaa Thyroxin poskeen aamulla. Ja välillä on aikoja ettei muuta tee kuin etsii tietoa ja vertaistukea netistä. Elämän kulku, stressi, muut hormonit jne vaikuttavat vahvasti kilppariin.

    Tarkoitus ei ole pelotella tai maalailla uhkakuvia. Muistuttaa vain levon ja hyväksymisen tärkeydestä. Nyt ei jaksa ja ole energiaa, mutta sekään ei ole ikuista. Varsinkin parin viime vuoden aikana olen oppinut, että tämä on oikea sairaus. Ei vain selitys omituisille oireille. Eikä aina edes helposti hoidettavissa. Nyt kuitenkin taas ollaan menossa parempaan. Olin päivällä salilla ja katsoin peilistä hikistä naamaani ja olin hyvilläni. Ei irronnut vuosi sitten keväällä, ei millään!

    Muille väsymyksen selittäminen on aika turhaa. Kukaan ei ymmärrä mitä vajaatoiminnan väsymys ennen kuin itse kokee. Jotenkin edes sana väsymys ei sitä kuvaa. Pitäis keksiä sille uusi, oma sana😁

    • Moikka Sanni!

      Tiiätkö – sä puit ihan täydellisesti sanoiksi juurikin sen asian minkä oon tässä hiljattain tajunnut ja mikä vaatii multa jonkinlaista hyväksymisprosessia! Ei se, että tässä hetkessä on kremppaa mutta kun oloja joutuu tarkkailla jatkossakin. Mut jos säkin oot treenaa vana ihmisenä noin pitkään selvinnyt täysjärkisenä sairauden kanssa niin luo toivoa mullekin :)

      Kilppariväsymykselle pitäis todellakin kehittää oma käsitteensä! Samaa mieltä :d
      Kiitos hei tosi paljon kun jaoit oman ajatuksesi asiasta, oon kiitollinen kun saan vertaistukea ♡

  5. Nyt toivoisin vinkkiä niin Millalta, kuin muiltakin mahdollisilta kommentoijilta… Olen sairastanut ortoreksian, ja mulla oli erittäin hyvä hoito ja hoitosuhde ammattilaisiin. Tulin heidän kanssaan hyvin toimeen, ja multa otettiin usein toki verikokeita, jotta nähdään somaattisen puolen edistyminen. Uskon, että hyvän vastavuoroisuuden ansiosta myös paranin melko pian, ja enemmänkin kyse oli elämänmuutoksen mukana tulleesta shokki-ja stressireaktiosta, joka valitettavasti heijastui häiriöisiin ajatuksiin ruoan kanssa. Vaadin silloin myös otettavaksi kilppariarvot, mutta koska tarkkoja lukuja ei koskaan kerrottu hoitosuhteen aikana niin painoon kuin veriarvoihinkin nähden, en koskaan saanut tietää täsmä arvoja. Lääkäri sanoi niiden kuitenkin olevan OK. Nyt kuitenkin on jatkunut jo n. 9kk jatkuvaa väsymystä, nukahtamisen vaikeutta (=ilta levottomuus- ajatukset sinkoilee paikasta A paikkaan B mutkan C kautta), voimatasojen laskua treeneissä kuntosalilla, ajoittaista alakuloisuutta koska en ymmärrä mikä mua oikein vaivaa, ruokahaluttomuutta välillä, kova jano usein… Treenaan tavoitteellisesti kuntosalilla ja syön kyllä teilusti, vaikka välillä ei nälättäisikään. Olen oppinut kantapään kautta, että syötävä on joka tapauksessa. Painoni laski kesällä 5kiloa melko yllättäen, sillä en ollut vähentänyt ruokailuja tms missään vaiheessa. Päivään tuli kesätyön vuoksi kuitenkin n. 10km pyöräilyä, jonka nyt ei pitäisi kovin dramaattinen käänne olla. Paino siis on pikemminkin helpommin laskussa, sillä olen rakenteeltani hyvin siro, kuin nousussa. Onko muilla mielipidettä, pitäiskö kilppariarvot tsekata uudestaan? Viimeksi arvot on katottu yli 1,5 vuotta sitten…

    Millalle tsemppiä ja KIITOS, kun jaksat kirjoitella milloin mistäkin! Näiden arvokkaiden sairaudesta kertovien postausten lisäksi kaikki muutkin postaukset ovat aina kiinnostavaa ja miellyttävää luettavaa kirjoitustyyliltäsi. :)
    Terkuin, Lotta

    • Moikka Lotta,

      Ensinnäkin, kiitos vaivalla kirjoitetusta kommentistasi! Ja toiseksi, hienoa kuulla, että oot saanu hyvää hoitoa ja onnistunut parantumaan ortoreksiasta :)

      Jos sulla on aikoinaan otettu verikokeita, niin sun on mahdollista saada ne kaikki tulokset itsellesi. Mulle lähetettiin pyynnöstä postissa kaikki mun verikoetulokset paperille printattuna. Mä tarvitsin niitä siksi, kun kuljen osittain kunnallisella ja puoliksi yksityisellä lääkärillä, niin tieto ei muuten kulje. Mutta uskon, että säkin saat omat potilastietosi käsiisi, kun vain tiedät mistä pyytää :) Ja ehdottomasti suosittelen, jos on noin kurjia oireita, hakeutumaan uudelleen lääkäriin ja pyytämään tutkimuksia! Yhdeksän kuukautta on tosi pitkä aika, jos on kurja olo. En ole lääkäri, joten en osaa arvata, mikä sulla voi olla, mutta omasta kokemuksestani voisin sanoa, että avun hakeminen todellakin kannattaa! Kyllä ne ammattilaiset osaa ohjata oikeisiin tutkimuksiin ja sitä kautta saisit jeesiä olotilaasi!

      Älä jää kotiin pohtimaan liian pitkäksi aikaa, jos on oikeasti outoja tuntemuksia! Tsemppiä syksyyn <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta