I need my body back!

Ulospäin ei välttämättä edes näy mitään. En tiedä, enkä toisaalta halua edes kuulla. Koska en pysty vastaanottamaan todennäköistä totuutta. Kilpirauhasen vajaatoiminnan toteamisen jälkeen mulla on pyörinyt mielessäni kaiken muun ohessa se, että haluan mun vartaloni takaisin. Sen bodyn, mikä mulla oli ennen sairastumista. Koska tällä hetkellä mun on jokseenkin huono olla kropassani. Joku päivä on ihan okei. Mutta toinen päivä on huono. Koska oon tottunut omaan sporttiseen kroppaani, ja nyt tuntuu toisenlaiselta.

Okei. Kroppa kyllä muuttuu joka tapauksessa elämän ajan. Miksi turhaan stressata siitä. Pitäisi kai olla onnellinen, että lääkitys on aloitettu ja kaikki muut oireet ovat seurannassa ja toivottavasti parempaan päin. Niin mä tavallaan oonkin. Mutta kirjoitan tätä nyt omien lähtökohtieni ja tavoitteitteni kautta. Jos aletaan jeesustelemaan, niin tottakai oon iloinen, että oon nuori ja verrattain terve ja pystyn liikkumaan ja diipadaapa. Mutta tää treenihomma ja kropanmuokkaus on vaan nyt niin mun elämäntapaani. Mä haluan tehdä tätä täysillä nyt, kun mun elämäntilanteeni on sellainen, että voin ja pystyn. Vaikka envissiin voi ja pysty, jos kilpparin näkäkulmasta miettii. Se se ongelma kai onkin. En pysty hyväksymään, että just tää hetki, kun mä kaksvitosena oon sitoutunut vuodeksi johonkin juttuun, jota voin intohimolla tehdä, se ei tuotakaan tulosta. Ei riitä, että on päättänyt laittaa rahansa valmennukseen. Ei riitä, että on hillitön motivaatio. Ei riitä, että noudattaa ohjeita. Treenaa kovaa ja syö kunnolla. Ei vaan riitä, jos kroppa ei oo yhteistyössä. Ja se harmittaa.IMG_20151004_162429-1

Ja nyt joku sanoo mun mieltäni kohentaakseen, että näytän oikein sporttiselta. Ehkä. Joo. Jos vertaa johonkin muuhun. Mutta kun vertaa mun omiin lähtökohtiini, niin suunta olisi voinut olla toinen. Näillä tekemisillä.

Kyllä mä mietin monestikin, että mihin olisinkaan tässä ajassa kehittynyt, jos en olisi sairastunut.

Oon koko vuoden noudattanut treeni- ja ruokaohjeita. Ja mä osaan ihan oikeasti treenata kovaa, enkä varmasti ole syönyt itseäni keskivartalolihavaksi. Välillä turhauttaa, kun ihmiset elelee samalla tyylillä kun mä, mutta sen lisäksi voivat cheatata sillointällöin. Käydä ulkona syömässä tai pitää karkkipäivän. Mä voisin tottakai myös, mutta en uskalla. Koska aineenvaihdunta ei toimi. En halua ottaa mitään ylimääräistä kroppaani. Jos pelkkä ruokakin tekee nyt sitä.

IMG_20151008_175820-1

Joku sanoisi mulle nyt, että miksi stressaan oikeasti jotain kroppaa. Ihan turhaa. Tulee elämässä isompiakin asioita eteen, ja kuten sanottu, vartalo muuttuu joka tapauksessa.. Niin tavallaan onkin. Mutta hitsi vie. Ehkä mua vain harmittaa, kun vuosi ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Kun mä voisin olla lähempänä vuosi sitten asettamiani tavoitteita. Ja mä pääsin jo niin hyvään alkuunkin.

Nyt mä vaan odotan.

Että kroppa lähtee toimimaan. Että tuntisin oloni taas sporttisen timmiksi. Olkootkin kuinka turhamainen tavoite tahansa. Joku sanoo raskauden jälkeen, että tahtoo vartalonsa takaisin. Mä taidan tietää, mikä se fiilis on. Koska munkin kroppani on muuttunut sellaisten asioien myötä, mille en ole itse voinut mitään. I need my body back! En tiedä, pystyykö joku samaistumaan mun fiiliksiin?  Saako tästä sitä pointtia irti? Jos ei, niin toivon että ette vedä hernettä nenään. Oli pakko saada purkaa kroppafiiliksiä auki. Vaikka tiedän, että aihe sinänsä voi olla riski :D

Kirjoitin ylläolevan tekstin aiemmin syksyllä. Tällä viikolla huomasin, että pahimmasta pöhöstä on tultu 0.5kg ja 8cm alaspäin. Saisko nyt jo iloita, että suunta sentään vihdoinkin on oikea :D JEE!! Ehkä mä vielä saan mun normaalin bodyn takasin? Ehkä! Tai siis kyllä!

Milla

17 vastausta artikkeliin “I need my body back!”

    • En oo lukenu. Mutta ilmeisesti kannattais? Et oo meinaa ensimmäinen joka kysyy :)

    • Kannattaa! Hormonitasapaino -opas energiseen elämään. Valaisi mulle paljon asioita, joita en oo tiennyt. Osa varmasti sulle tuttuja mut kantsii lukee silti. Kaisa Jaakkola pitää blogiakin.

  1. Hyvä kun kirjoitat tuntemuksista. Hoitoalan opiskelijalle nämä jäävät paremmin mieleen kuin kirjan kuvailut mahdollisista oireista ja sen vaikutuksista elämään. Ja tottakai tiedostan että yksilöllisiä juttuja nämä ovat, joten ei huolta että olisit nyt ”lähteeni” kilppariasioissa:).

    • Jep. Yksilöllisiä juttuja, mut toki on mielenkiintoisempaa kuulla muiden kokemuksia ku vaa kirjasta lukea eri sairauksien oireita :D Ja nimenomaan näitä eri vaikutuksia elämään taitaa löytyä täältäkin blogista jonkin verran.. Mut niistä jutuistahan sitä tulee kirjoitettua, mitkä on ajankohtaisimpia itelle :)

  2. Tuttuja tunteita. :( Itselläkin vajaatoiminta ja on se kropan muuttuminen sekä aineenvaihdunnan olematon toiminta kyllä ahdistanut useampaan otteeseen. Itselläni paino on jojoillut parin vuoden sisään 12 kilolla edes takaisin. Kun 12 kiloa lähti niin se tuli yhtäkkiä taas takaisin jne, vaikka elämäntavat lähes samat koko ajan. Ei tunnu yhtään siltä että saisin ikinä entistä kroppaani takaisin, mutta on vaan jotenkin pitänyt hyväksyä asia. Varmasti vielä tulee se päivä, kun kummallakin meistä alkaa kroppa pelata paremmin! Tärkeää on että kohtelee sitä nyt hyvin ja rakkaudella, vaikka vähän ottaisikin painoa tai turvotusta lisää. Oli pakko itsekin opetella se, että ei määritä itseään tai arvoaan ulkonäön -ja muodon kautta, koska tämän sairauden kanssa siitä saisi kyllä miljoonat itkupotkuraivarit vedettyä! :D Se on vaan hyväksyttävä että se sairaus vaikuttaa ja itselläkin siinä vielä kyllä työtä tehtävänä, jotta ei masentaisi ko. asia.

    Uskon, että sullakin tilanne vielä varmasti tasaantuu mitä pidempään lääkitystä on mennyt, koska kroppa on vielä varmasti aika sekaisin ja voi mennä jopa vuosiakin että kroppa tavallaan palautuu. Esimerkiksi oon itse syönyt vähän yli vuoden Thyroxinia ja vaikka eka melkein vuosi meni suht hyvin toipumisen kannalta niin nyt tuli kunnon takapakki tälle syksylle. Turhauttaa, mutta minkäs teet. :/ Toki tärkeää että pitää terveellisistä elämäntavoista huolta niin hyvin kuin pystyy ja oot varmasti pitänytkin paremmin kuin esim. itse olen! :D

    Paljon tsemppiä sinne ja muista olla armollinen itselle, näytät oikeasti hyvältä eikä näin ulkopuolisen silmään mitään pöhöjä huomaa! :) Tiedän toki, että tuo ei lohduta, kun itse tuntee ne asiat paremmin! :D

    • Moikka, kiitos kun jätit kommentin. On aina jotenkin lohdullista ja voimaannuttavaa kuulla vertaisia tässä asiassa.

      Kakstoista kiloa on kyllät tosi paljon! En ihmettele, jos on välillä ahdistanut :/ Mulla on sentään ”vaan” joku 4kg tullu iha selittämättömästi noin puolessa vuodessa. Ja sekin on jo tän kokoiselle ihan liikaa ja turhauttavaa, kun kuitenkin syö ja treenaa sillain, että suunta pitäis olla ihan toinen. Tai no, sanotaanko, ettei sillä painollakaan oikeasti olisi niin väliä, jos oma fiilis kropassa olis hyvä: timmi ja freesi! Mutta tää vajaatoiminta tosiaan tuntuu tekevän vähän muuta…… Oon sun kanssa samaa mieltä, että ainut mitä voi tässä kohtaa tehdä, on oikeasti kohdella kroppaa hyvin. Ja olla armollinen itselle. Ja siinä mä oon kyllä ihan tosi huono! Kiitos kuitenkin tsempeistä. Ja samaa toivotan sulle! Nautitaan syksyn ihanista asioista <3

  3. Vaikka ahkera blogien lukija oonkin, niin harvoin tulee kommentoitua, mutta nyt on tuli poikkeuksellinen tarve… :D Sairastuin ite vajikseen teininä, ehdin lihoa parissa vuodessa yli 25 kiloa, ennen kuin sain diagnoosin. Harrastin aktiivisesti liikuntaa, pyrin syömään terveellisesti, mutta paino vaan nous. Katsoessa peiliin mietin, et kuka tuolla on, enkä ollut tuntea itseäni. Ja se väsymys. 16h unta/pvä oli aika stantardi.

    Nyt oon 23-vuotias, lääkitys on kohillaan ja painokin tippunut roimasti. Tää on niin klisee, mutta lähes kaikessa huonossa on jotain positiivista. Sairastumisen myötä tiedän, mikä oikeesti elämässä on tärkeää. Jouduin jo nuorena määrittämään itteni muun ku ulkonäön kautta, kun huomasin, että se on asia, johon mun on vaikea itse vaikuttaa. Samalla, kun sairastu, tuli myös selväks, ketkä on niitä ystäviä, jotka oikeesti pysyy sun rinnalla. Liikuntaa en lopettanut, koska vaikkei tuloksia näkynykään, niin kyllähän se nyt on ihanaa. Herkutella en voinut, enkä voi vieläkään, mutta keksin sit muita (paljon parempia!) tapoja palkita itteni ja väitän, et vaikka tie kivinen onki ollut – varsinkin, kun tosiaan se normiruokakin tuppas nostamaa painoa yhdessä vaiheessa – niin mun suhtautuminen ruokaan on terveempi, ku monella muulla. Missähän kunnossa sitä ois, jos ois vielä vetäny herkkuja ja viinaa kaksin käsin vajista lääkitsemään teininä? :D

    Sä voit aina kysyä miks. Miksi minä? Mut et sä koskaan saa tietää, miks sairastuit. Vaikeudet elämässä kannattaa nähdä mahdollisuutena kasvaa ihmisenä, vaikkei se aina helppoa ookaan. Katkeruus tappaa sisältä ja myrkyttää ihmisen, siitä kantsii päästää irti. Ainakin ite nykyään aina pysähdyn, kun huomaan et katkeruus meinaa hiipiä takaisin – taitaa olla ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka ei kuole koskaan täysin.

    Vaikken terve olekaan, olen onnellinen. Kaikesta huolimatta oon edenny elämässä ja vitsi, et maailma on siisti paikka! Niin paljon opittavaa ja koettavaa! Saan myös jatkuvasti kommenttia siitä, miten vahvan ja itsevarman olonen oon iästäni huolimatta. Johtuskohan vaikkapa siitä, että on jossain vaiheessa joutunu opettelee pitää itsestään ja määrittämään itsensä täysin uusiks? Haha, voi apua, tulipa vähän lässynlässyn-kommentti…

    • Moikka Ansku. Samaa sanon sulle, kun edellisellekin kommentoijalle: KIITOS kun jätit kommentin. Ette usko, kuinka musta on kiinnostavaa ja voimaannuttavaa kuulla muiden kokemuksia kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa elämisestä!

      Ihan uskomattoman hienoa ja kunnioitettavaa, että oot pystynyt noin varhain ottamaan noin kypsän asenteen olemiseen, itseesi ja ylipäänsä sun ihmisarvoon. Ite nimittäin määrittelen edelleen osittain oman arvoni sen mukaan, miltä näytän. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Ehkä se on tää mun elämäntyylini ja koska voin ja elän tosi itsekeskeistä elämää. Ja oon myös aika epävarma, Toki joissain tilanteissa, kun perheen tai ystävien kanssa voi olla ihan oma itsensåä, niin tuntee, että on hyväksytty ihan tällaisena – oli +10kg tai ei. Mutta useammin oon tosi epävarma, koska en itsekään pidä itsestäni tai kropastani tän kilpparin aiheuttamien muutosten myötä. Ja miten vois kukaan muukaan pitää, kun en edes itse. Tosi karulta kuulostaa, tiedän. Mulla on paljon hommia siinä, että olisin yhtä itsevarma ja luottavainen, niinkuin sä. Mutta todellakin siis viisaita sanoja, kiitos niistä <3 Oot selkeästi kokemuksella päätynyt vahvaksi. Mä oon aina yrittänyt, ja nyt täytyis vielä kovemmin yrittää pitää itsestä tällaisena. Ja määrittelemään olemiseni oikeasti tärkeiden asioiden kautta. Ei helppoa, mutta tehtävissä.

    • Vitsi mun on pakko ängetä tähän kommentoimaan että kiitos Ansku, sun kommentista oli mullekin iso apu! Etenkin tämä kohta ”Sä voit aina kysyä miks. Miksi minä? Mut et sä koskaan saa tietää, miks sairastuit. Vaikeudet elämässä kannattaa nähdä mahdollisuutena kasvaa ihmisenä, vaikkei se aina helppoa ookaan. ” KIITOS <3 Ihana saada vähän vertaistukea teiltä! :D Nuo Facebookin kilppariryhmät ei erityisemmin tuo sitä ja tämän sairauden kanssa on välillä tosi yksin. Kiitos siis Milla, kun kirjoitat näitä postauksia! :)

    • Kiva kuulla, että musta oli iloa! <3 Tän sairauden käsittely oli mulle (ja on osittain vieläkin) pitkä prosessi, mutta samalla äärettömän opettavainen ja antoisa. Jollain hullulla tapaa sitä on jopa tästä matkasta nykyään kiitollinen, koska tämä on tuonut mun elämään tosi paljon tietynlaista syvyyttä ja ymmärrystä. Ja sitä armollisuutta: itseä sekä muita kohtaan.

      Muistan kun istuin äidin kanssa kotikotona keittiössä, katoin mun tekemää salaattia, jota en ois halunnut syödä, koska _sekin_ lihotais mua ja aloin vaan itkemään, mutta söin. Kyllä mullakin meni monet unelmat ja vuodet "hukkaan" – harrastin kamppailulajia, jossa ois voinu kilpailla… Mutta sillä painolla varmaan miesten sarjaan ois joutunu tai sitten olisin päässy superlihasikkaiden naisten kanssa tappelemaan – ois tullut muuten aika surullinen ottelu mun kannalta. :D Ja niin, teini-iän ja lukion aikalailla nukuin. Zzzzzzz….

      Faktahan on se, etten saa mitään näitä menetettyjä asioita takasin, vaikka kuinka murehtisin, raivoisin ja huutaisin. On tehnyt kyllä monta kertaa mieli, mutta jotenkin sitä keskityn niihin asioihin, mitä mulla on, enkä niihin, joita ei ole. Olkaa armollisia itsellenne: mitä sanoisitte/tekisitte kaverille, jolla ois sama elämäntilanne? Mä ainakin halaisin, ja lujaa.

      Huumori auttaa myös paljon ja voi hei oikeesti vedota hormoneihin, kun kiukuttaa! Ihan lääkärintodistustakin voi näyttää! :D

      Teille molemmille tsemppiä asian kanssa – mikä ei tapa, se v*tuttaa välillä aika paljon. <3 Ympäristöltä ei hirveästi tosiaan sympatiaa heru, koska kyseessä ei ole mikään ulospäin näkyvä sairaus ja monet tulkitsee oireet vaan yleiseksi laiskuudeksi/saamattomuudeksi ja kai vähän huomionhakuisuudekskin. Vertaistuki ois todellakin tärkeää, mutten itse ainakaan omien ammatinvalintojeni/tulevaisuudensuunnitelmien takia mielelläni Facebook-ryhmissä avoimesti kirjoittele. :/

  4. Lueskelin tossa sun vanhoja tekstejä ja viime kesältä 3.7. löytyy ainakin kirjoitus, jossa annat itsellesi vapauden nauttia suklaista ja drinnkeistä ja vapaammasta elämästä. Niin kuin pitääkin olla! Mutta jos ylimääräistä on päässyt kertymään (vaikka olisi kuinka vajikseen sairastunut) niin aika usein se on vaan elämäntavoista ja energiansaannista kiinni. Ei sen tartte olla viikkotasolla paljoa yli kulutuksen, kun se on vuodessa 5-10 kiloa. Ja nesteenkertymisen erottaa kyllä läskeistä aika helposti. Jos tulee 10kg painoa niin siitä voi olla nestettä parisen kiloa.

    Ja yleisesti tästä vajiksesta…. Tuo sana jo kertoo enemmän kuin mikään pitkä avautuminen. Hieno nykypäivän sairaus tämä vajis, joka kuuluu olla jokaisella salikimulilla. Ja tässä en nyt tarkoita sua, kun sulla kerran taitaa olla oikeasti lääkärin toteamana tuo. Mutta yllätys on monelle suuri, kun lääkityksen alettua ne kilot eivät lähdekään vaan sama painonnousu jopa kentien jatkuu, koska ne ylimääräiset kalorit… peace and out!

    • Kesällä 2014, puolitoista vuotta sitten otin tosiaan edistysaskeleen ja harjoittelin pt-projektin jälkeen herkuttelua ja vähän rennompaa otetta kaikkeen. Oon aina ollut aika kontrollifriikki kaiken suhteen ja oli mulle iso juttu, jos pystyin syömään ilman puntaria ottamatta morkkista. Mutta jos ajattelit, että oon siitä asti vetänyt puoltoista vuotta viikottain suklaata ja siideriä ja ekstrakaloreita niin voin ehkä kertoa, että näin ei ole. Jos olisit lukenut muitakin tekstejäni, tietäisit, että oon ollut Fitfarmilla syksystä 2014 lähtien? Tai ettei mun tapoihini muutoinkaan ilman valmennustakaan kuulu siiderit, suklaa ja överisyöminen?

      Jos kilpirauhasen vajaatoiminta on muotisairaus, niin varmaan toivoisit itsellesikin sellaisen. Voisit olla sitten kunnon salimuikki. Ja tiiätkö, kun mä kyllä antaisin mielihyvin tän sulle! Koska mä en välitä tosta muodista ja eläisin niin paljon mieluummin ilman. Ja teen kyllä kaiken voitavani, jotta mun painoni ei nousisi. Oon tehnyt jo puolen vuoden ajan. Mutta ei paljon auta, vaikka kaloreita olisi alle kulutuksen. Koska aineenvaihdunta ei vaan toimi. Mutta sitä et varmaan ”vajiksesta” tiennytkään. Että ruualla ja kaloreilla ei voi vaikuttaa sillä hetkellä, kun hoito ei ole tasapainossa.

  5. Hmm… itselläni on ollut kymmenisen vuotta kilpirauhasen vajaatoiminta. Ennen ku sairaus todettiin, lihoin 10 kiloa ja ulostin verta, koska ei kulkenu sitten millään tavara ulos! Mutta tein silloin myös epäsäännöllistä vuorotyötä ja elin, söin ja treenasin epäsäännöllisesti. Kilppari ei mua lihottanut. Mun kilppari on arpeutunut tulehduksen myötä eikä tuota mitään hormoonia enää. Otan siis sen thyroxin tabun muodossa. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei lihota, mutta kyllä – hidastaa hoitamattomana ja hoidon ollessa epätasapainossa aineenvaihduntaa. Jos en liiku tai hyötyliiku/ oo aktiivinen arjessa, saan syödä ihan vitun vähän ja säännöllisesti, etten lihois. No perseilemällä kaikki lihoo. Elämä on. Mut kilppari vajis ei lihota. Voi tehdä laihduttamisesta haasteellusta, mut on se muutenkin. Plus se kandee tehdä hitaasti se laihdutus tän sairauden kans, ettei arvot heitä sek takia häränpyllyä. Niinku yksi toinen harhakäsitys on et e-pillerit lihottaa! Jep jep. Mua kans vituttaa se, että on muotia hankkia itelleen kilpparilääke, kun arvot ei ihan viitearvoissa oo tai on viitearvojen ylärajalla. Se on hiukka eri ku tsh on 14 (kuten meikällä oli ku sairaus löyty ja keväällä 7), ku et se on sen 0,4-4 sisällä. Enkä puhu nyt susta! Halusin vasn tuoda kokemukseni ja ajatukseni esiin. Tsemppiä ja toivottavasti saat homman balanssiin! Kisadieetti ei välttis tän sairauden kanssa yhteen sovi, se on tylsä tosiasia. Mut kyl sä oman kropan vielä takas saat! :)

    • Mun kohdallani sanoisin kyllä että kilpirauhasen vajaatoiminta on nimenomaan syy painonnousuun. Koska keväällä vaa alettiin huomata ettei kroppa reagoi ruokaan ja treeniin siten kuin aiemmin eikä mitkään säädöt auttaneet. No kappas vaan – ei tietenkään koska aineenvaihdunta ei toimi. Sain kyllä sun pointista kiinni, enkä todellakaan ite lihoisi minkään tekosyyn varjolla! Mutta kuten sanottu, tässä vaiheessa on vaan pakko jatkaa normaalia syömistä jotta jaksaa arjessa ja jotta ei ainakaan lisää jumita kroppaa. Enkä todellakaan olisi edes kiinnostunut laihduttamaan ja elämään tarkoilla miinusaloreilla. En. Vaan haluan mun sporttisen toimivan vartaloni takaisin. Että voin syödä yli kahta tuhatta kaloria lihomatta. Ei painollakaa olis väliä jos tuntuu hyvältä omassa kropassa :) viimeks mulla oli TSH 5.9 mut saa nähä mitä ens kerralla. En todellakaan hankkisi lääkitystä iha vaa huvin ja muodin vuoksi vaa kyllä mulla ihan oikeasti oli ihan kamalat oireet :D mut kai niitäkin sitten ilmeisesti löytyy ketkä huvikseen haluaa sairauksia? Kun siitä on niin monessa kommentissa ollut puhetta :D

  6. Joo – tuntuu olevan etenkin ton Jaakkolan Kaisan kilpirauhastarinan myötä semmonen, et kaikki epäilee itellään olevan vajaatoiminta. Vaikka sitten piilevä semmonen, jos ei arvoissa näy :D Juu ja kyllä se varmasti vähän painoon vaikuttaa, mutta ei se esim kahtakytä kiloo ylipainoo tosta noin vaan kroppaan kerää. Mut hirmu hyvä, et sul löydettiin ajoissa, koska kyllähän tää voi just johtaa tosi kurjiin juttuihin eikä oo leikin asia missään nimessä. Mut ehkä mun tunteita herättää tässä asiassa muutamat tutut, jotka märisee joka asiasta ”vittu kun ei jaksa mitään ku on tää vajaatoiminta” ja samaan syssyyn syödään perseelleen jne. Kyllä muakin säkki irtokarkkeja lihottaa ja väsyttää. :D No joo… mut niitä muka sairaita joo löytyy. Ja onhan kaikki yksilöllistä: mikä on kenellekin hyvä olo, hyvä paino tai hyvä tsh-arvo tai mitä vaan! Mut sitä mä oon miettiny, et mistä tää johtuu että niin monella kilppari präkää. Ydinvoima?! Saasteet? Säilöntäaineet? Ehkä mennään salaliiton puolelle, heh, mun ken tietää ;)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta