Ai me ei ollakaan enää ystäviä?

Vuorossa taas näitä asteikolla liian-henkilökohtaisia-blogiin. Mutta koska kirjoittaminen on parasta ajatusten selkiyttämistä ja fiilisten purkamista, niin menköön nyt. Ehkä en oo asiani kanssa yksin. Ehkä joku on joskus kokenut saman. Oli nimittäim aika avata silmät ja muuttaa käsitystäni ystävyydestä.

Oon aina ajatellut, että mulla on paljon kavereita. Ja ystäviä. Menoja, tapaamisia ja juhlia olisi tarjolla enemmän kuin ehtii osallistuakaan. Koska on niin monta ihmistä ympärillä. Jos sattuu jotain ihanaa, mulla on todella monta ihmistä, kenelle haluan asiasta heti kertoa. Tilannetta kuvatakseni kerrottakoon vaikkapa esimerkki siitä hetkestä, kun sain kuulla saaneeni vakituisen työpaikan. Ensin itsekseni riehuttuani aloin kahlaamaan puhelulokia läpi ja heittämään whatsappia kaikille tärkeille. Äitin ja iskän jälkeen yhteydenotot lähti moneen suuntaan. Ja toki moni jäi ilmoittamattakin siinä hetkessä. Mutta joka tapauksessa, ajatuksenani oli vain se, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Halusin kertoa kaikille läheisilleni asiasta, koska tiesin ja luotin, että he ovat aidosti-oikeasti onnellisia mun kanssani tästä saavutuksesta! Ja niin he olivatkin.

IMG_20150726_174357

Mutta entäs sitten, kun huomaat, että elämässä on sellainen ajanjakso, että tarviit muiden kannattelua. Eikö ystävyys kestä myös tällaiset hetket? Eikö ystävät nimenomaan ole sitä varten, että jaetaan sekä ilot että surut. Kaiken kokemani jälkeen mä ainakin haluan pystyä luottamaan, että mä kuulun mulle tärkeän ihmisen elämään myös silloin, kun itse tarvitsen kannattelua, mutta en ehkä pysty antamaan siinä hetkessä niinkään paljon takaisin. Tiedättekö, mistä tämä aihe tuli mieleeni? Jep. Siitä tosiasiasta, että sairastumiseni aikana en todella ollut oma itseni. Ja valitettavasti huomasin, että ihmisiä katosi mun elämästäni. Niitäkin, joiden luulin olevan ystäviä. Katosivat vain, vahingossa tai tahallaan. Kun en pystynytkään tekemään pyyteettömiä palveluksia, olemaan iloinen ja aktiivinen minä ja suostumaan ehdotuksiin ja osallistumaan tapahtumiin. En vain jaksanut, pystynyt enkä kyennyt. Kuten mun rakas ystäväni tilanteen tiivisti: mun terveyteni romahti ja sitä kautta myös mielenterveys oli koetuksella. Aika rankkaa mulle. Mutta tottakai myös rankkaa ulkopuoliselle. Kaikki ei sitä kestäneet.

Arvostan todellakin teitä jokaista, jotka ootte mun elämässäni pysyneet tänä vuonna. Kiitos, kun olette. En edes muista, mitä oon sekavissa puheluissa kesän ja syksyn aikana kaikille itkenyt. Mutta oon niin kiitollinen, että mua on kuunneltu ja tuettu ja lempeästi ohjattu hakemaan apua. Koska emmä yksin olis koskaan uskaltanut. Niin. Se, että mulla menee tällä hetkellä oikein hyvin, on pitkälti toisten ihmisten ansiota. Koska sain kannattelua ja apua ja tukea. Yksin mä yrittäisin varmasti edelleen vain selviytyä. Oon onnellisessa asemassa, koska mun ei tarvinnut.

20150801_131215

Mutta tässä hetkessä, just nyt kaksvitosena, mä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen niin vahvaa yhteyttä ja kiitollisuutta mun ystäviäni kohtaan, etten osaa sitä edes sanoin kuvata. Ehkä oon aiemmin ollut liiankin huoleton asian suhteen. Koska elämässä on niin paljon ihmisiä: ystäviä, kavereita, tuttuja, treenikavereita, lapsuudenkavereita, työkavereita, nettikavereita etc. Mutta se ero onkin nimenomaan siinä, että kaikilla on erilainen merkitys. Ei kaikkien kanssa tarvi jokaista asiaa jakaa, eikä kaikki pysy kelkassa mukana kuin jonkin tietyn ajanjakson ajan. Näinhän se menee. Luonnollista ja ihan hyväksyttävää. On kiva, että on myös tuttuja ja muita tovereita. Mutta mun mielestä omiin kokemuksiini perustuen täytyy olla myös edes yksi, joka on enemmän. Oikea ystävä. Mieluummin toki useampi. Koska ystävät ja ystävyys kestää erilaisia aikoja. Ja mä oon elänyt nyt sellaisen ajanjakson, jolloin todella tarvitsin ystäviäni. Siis enemmän kuin koskaan aiemmin. Tai sanotaanko, eri tavalla. Onneksi voin edelleen puhua monikossa. Mulla on ystäviä.

Jos luette tätä, niin kolmella sanalla sanoen:

Kiitos kun olette.

 

Milla

12 vastausta artikkeliin “Ai me ei ollakaan enää ystäviä?”

  1. Suomalaisten perisynti on lakata hankkimasta ystäviä ja kavereita aikuistumisen myötä nuoruuden kouluelämän loputtua. Sosiaalisuus rajoittuu vain työkavereihin, parisuhteeseen ja perheeseen ja lähimmäisiin. Täällä asuu hirmuisen yksinäistä porukkaa. Ainoat asiat mistä aikuiset suomalaiset osaavat puhua on sää ja politiikka, eikä niistäkään oikeastaan osata puhua.

    • Asiahan ei ole ihan noin mustavalkoinen. Kyllä suomalaiset tutustuvat uusiin ihmisiin mutta se on hieman erilaista kuin esim.jossain eteläeuroopassa. Ehkä ne on omat juuret ja maailmalla asumiset joissa on tullut eleltyä monenkin laisissa kulttuureissa jotka on tänkin asian suhteen karistanut vaaleanpunaisia laseja pois silmiltä. Suomalainen tutustuu hitaammin ja on varautuneempi, mutta oon sitä mieltä että voi saada hyvän ja luotettavan ystävän suomalaisesta. En ainakaan itse näe mitenkään hohdokkaana ainaista smalltalkkaamista ja tyhjänpuhumista vaikka sitäkin osaan harrastaa tarvittaessa. Mielummin sitten vähemmän itselle merkityksellisiä kontakteja kuin tyhjänjauhamista. Ehkä olen liian suomalainen sitten ;)

    • Hyviä pointteja. Mua toisaalta pelottaa ajatus siitä, että jossain kohti elämää kun ruuhkavuodet tai mikä tahansa muu syy tulee eteen, että elämänpiiri oikeasti kutistuisi kovin pieneksi. Koska mulle ystävät on aina olleet niin tärkeitä.. Olis outoa, jos oliskin vain perhe ja parisuhde esimerkiksi. Vaikka toki ne nyt on ihan ykkösjuttuja myöskin. Mutta ei ilman ystäviä voi olla :D Vaikka toisaalta väite siitä, että täällä asuu yksinäistä porukkaa, voi hyvinkin pitää paikkansa, koska itekin aloin pelkää sitä, kun en pystynty jatkuvasti olla kaikkiin yhteydessä………….

      Toisaalta ite oon suhteellisen avoin ja helppo ihminen. Luon aika helposti uusia kaverisuhteita ja uskon siihen, että uusia hienoja ihmisiä voi tulla elämään ihan koska tahansa. Munkin parhaimmat ystävät on ihan eri aikakausilta: yksi teinivuosilta, toinen ammattikorkea-ajoilta ja kolmas työelämästä saatu.

  2. Ihanaa että sulla on tuollaisia ystäviä kuitenkin ympärilläsi! :) mitkä sulla oli kilpirauhasarvot kun vajaatoiminta todettiin sulle?

    • Niin munkin mielestä <3

      Mä en itseasiassa koskaan ole nähnyt niitä virallisia lukuja. Koska en tosiaan uskaltanut mennä takaisin lääkäriin verikokeiden jälkeen, kun epäilivät masentuneeksi, enkä kokenut, että olisin tullut kuulluksi kilpirauhasoireitteni kanssa. Eli kävin verikokeissa, ja he soittelivat tosiaan perään tulosten valmistuttua ja arvojen pohjalta totesivat, että lääkitys tarpeen. Oon huomenna menossa nyt uudelleen verikokeisiin kun tyroksiinia on ollut noin 7 viikkoa käytössä. Mutta kesällä ennen näitä mittauksia mulla oli 5.9 ja 11.1 arvot. Ja silloin sanottiin, että kattellaan vielä. Vaikka oikeasti menin kahden viikon sisään muualle lääkäriin, koska en pystynyt elää oireitten kanssa ja tiesin vaan, että jotain on vialla ja pahasti… Ajattelin seuraavalla lääkärikäynnillä kyllä pyytää itelleni kaikki tulokset, koska verikokeita on tänä vuonna otettu niin hemmetin paljon :D Mitkä arvot sulla oli kun kilppari todettiin?

  3. Ihana kirjotus. Ajan kanssa ne oikeet ystävät jää jäljelle ja selviytyy vaikeista ajoista yhessä. Ja ne onki niitä ikuisia <3

  4. Ihana kirjoitus ja ne elämän mutkat näyttävät sen ketkä talsii rinnalla myös vaikeina hetkinä.. Onneksi sulla on myös sellaisia ♡

    • Kiitos ♡

      Niinpä. Oon onnellisessa asemassa kun tällaisia tyyppejä oon elämääni saanut :-)

  5. Mulla tuli aivan tippa linssiin tätä lukiessa. Mulla kävi tossa vajaa 3v sitten niin, että meiän tyttö synty keskosena ja siitä johtuen oli 9kk sairaalassa taistelemassa hengestään ja minä tietenki kans kaiken mahollisen ajan siellä ja ainoa mitä oisin sillon tarvinu miehen ja perheen tuen lisäksi ois ollu ystävät. Ois ollu ihana ku ne ihmiset, joita on pitäny ystävinä, ois välillä kysyny miten meiän vauva voi tai kysyny miten minä voin, mutta oikeestaan kenestäkään ei kuulunu mitään. Ainoat kaverit, joita tuntu kiinnostavan, oli netissä meiän vauvaryhmä. Heille oon kyllä ikuisesti kiitollinen ja edelleen ollaan osan kanssa tiiviistikki yhteydessä vaikka eri puolilla suomea asutaankin :) Oikeastaan ykskään näistä entisistä ystävistä ei oo ton jälkeen ku korkeintaan kaveri ja mua harmittaa hirveesti ku enää ei oo yhtään todellista ystävää, mutta onneksi on ihana mies, läheinen ja ihana perhe ja sopivasti kavereita.

    • Oi teillä onkin ollut rankka ensimmäinen vuosi pienen kanssa! Toivottavasti nykyisin voi hyvin ♡

      Tuntuu kyllä pahalta sun puolesta, että kukaan ystävä ei ollu sen aktiivisemmin yhteydessä ja kiinnostunut teidän tilanteesta :/ Jotenki sitä kaipaa etenki silloin heikkona hetkenä ystävää joka oikeesti on kiinnostunut sun voinnista. Kai nw todelliset ystävät myös näyttäytyy tällaisella hetkellä. Tai on näyttäytymättä. Mut niinku sanoit, onneks on monta muuta onnen aihetta lähellä :)

    • Nykyään pimu voi hyvin ja on niin reipas pikkunen ku olla vaan voi <3 Ja näin jälkeen päin aateltuna ni onhan se voinu olla vaikia paikka mun ystävillekki tai eivät oo tienny miten suhtautua tilanteeseen tai jotain.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta