Pysähtyminen ja läsnäolo – diipadaapa?

”Oon hämmästellyt aamubussissa tällä viikolla, kun positiivisten ajatusten osuus kaikista päivän fiiliksistä on noussut jo nyt ihan tosi paljon. On todella voimauttavaa tehdä näkyväksi, mitä kaikkea innostavaa omaan arkeen sisältyy. Ja huomata se tosiasia, että voi oikeasti vaikuttaa niihin ei-niin-innostaviin juttuihin.”

Maanantaina aloiteltiin neljän kuukauden Unelma Itsestä -onlinea, ja ensimmäisen arkiviikon aikana jaoin tällaisen oivalluksen valmennusryhmän kesken. Oon kuin huomaamatta saanut lisättyä postiivisten ajatusten kokonaismäärää arjessa. Vaikea selittää, mutta yritän silti. Koska tämä fiilis kuluneen viikon aikana sai mut vielä myöhään  torstai-iltana käynnistämään koneen ja kirjoittamaan ajatuksiani auki. Halusin siis todella saada koottua tunnelmia kasaan. Ensimmäisen viikon tehtävinä on ollut luoda tavoitteita ja treenisuunnitelmia. Siksi lienee hassua, että muhun on kolahtanut eniten tällainen hetkeen pysähtymisen teema. Mutta kuten sanottua, jokainen voi poimia matkalta mukaan itselleen olennaisimman, ja tällä viikolla tämä taisi olla mun juttuni.

Screenshot_2016-01-21-11-27-04-2

Arkiviikko on tuntunut erityisen mukavalta ja mahdollisuuksien maailmalta, koska olen jotenkin tietoisemmin lähtenyt kohti arkirutiineja. Työmatkalla  kahvi maistuu paremmalta, kun hoksaa, että oikeasti voi olla jopa kiva mennä vasta töihin syömään aamupala. Minä ja mun taikinakulhoni. Miksi pitää väkisin kiinni siitä tavasta, että pakko syödä kotona aamupala? Niinpä. Oon vaan aina tehnyt niin. Ja koska tässä elämäntilanteessa mun on pakko välillä syödä vasta töissä, niin ehkä on fiksumpi muuttaa omaa asennetta asiaan. Ja nyt on ollut tosiaan ensimmäinen viikko lokakuun jälkeen, kun aamupalan syöminen töissä ei ole ajatuksena aiheuttanut mulle ärsytystä. Pieni juttu, mutta kuitenkin vaikutukseltaan kovin iso. Syönhän kuitenkin melkein puolet arkiviikon aamuista vasta töissä.

Viikko on sisältänyt monta hyvää pientä hetkeä. Tai onhan niitä toki ollut aina. Mutta nyt oon hoksannut paremmin tarttua niihin. Ah, esimerkiksi ripsihuolto – saa tunnin vaan maata silmät kiinni ajattelematta tai tekemättä mitään. Miksi mä välillä ajattelen senkin aikana, mitä kaikkea tarvii vielä illalla ehtiä, miksi? Kun voisi hyödyntää hetken ihan vaan rentoutumiseen. Tällä viikolla hyödynsin. Ja meinas iskeä joku nauruhepuli, kun tuntui vaan niin kivalta rentoutua siinä keskellä päivää ja viikkoa. Keskiviikkona kahdelta.

Screenshot_2016-01-21-17-27-11-1

Treeniviikko on myös tuntunut hitsin kivalta. Ehkä siksi, että päivitetyt ohjelmat saapuivat sähköpostiini maanantaina. Tai ehkä siksi, että kevyen viikon jälkeen on ollut hyvä energia ja homma on kulkenut hyvin! Ja kuten sanottu, jos Kille sanoo että kerran viikossa vois käydä tanssimassa salitreenin vastapainoksi, niin mähän osaan kyllä ottaa ilon siitä irti ;) Ehkä näittekin mun onnellisuuspätkän instagramissa @millariu.

Oon myös iloinnut siitä,  että oon nukkunut joka yö 8-9 tunnin yöunia. Kun on kärsinyt unettomuudesta sekä stressiperäisestä aamuyöheräilystä niin tällainen on ihan luksusta ♡ Yks aamu heräsin vasta herätyskelloon ja olin niiiiin iloinen! Oli ihan hassua! Mutta vitsit, mikä energia uuteen päivään, kun herää vasta kellon soittaessa! Siis silloin kun oikeasti tarvii, jotta ehtii töihin. Tunnistatko fiiliksen? Mä en ymmärrä, miksi herätyskelloja yleisesti pidetään inhottavina. Vai pidetäänkö. Oon joskus ainakin kuullut näin.

Pysähtyminen ja tietoinen läsnäolo just tässä käsilläolevassa hetkessä kuulostaa diipadaapalta, tiedän. Mutta kun ihan oikeastioikeasti rauhoittuu kokoaikaisesta säheltämisestä ja kiirehtimisestä, ja toteuttaa sitä käytännössä, huomaakin, että sillä on kovin voimaannuttavaa vaikutus. Pieniä isoja juttuja, mutta tällaiselle ainaiselle kiirehtijälle todella tärkeitä :)

Milla

3 vastausta artikkeliin “Pysähtyminen ja läsnäolo – diipadaapa?”

  1. Tässä tekstissä iski jo otsikko ja sen jälkeen kaikki muukin! :) Eikä vähiten siksi, että tässä lainaus suoraan omasta kommenttioksistani, mitä eilen kirjoitin siellä vastauksena yhteen saamaani kommenttiin: ”Tiiätkö mie eilen mietin tätä postausta kirjoittaessani että miten usein itsekin jauhan näitä ”asenteesta kiinni” -juttuja, että joko tää on jo ihan liibalaabaa. No sit kuitenkin ajattelin että voiko positiivisuutta (varsinkin kun se on vilpitöntä ja tulee suoraan sydämestä eikä ole kirjoitettu vain ”lämpimikseen”) olla koskaan liikaa? Miun mielestä ei, ja on ihan tosi kiva huomata että teitä samalla tavalla ajattelevia on muitakin!”

    Samoja terkkuja siis siullekin, Milla! Siun hyvää oloa ja onnellisuutta on ihana elää hengessä mukana ja ammentaa siitä iloista mieltä myös itsellekin :) <3

    • Ohops! vastasin sulle puhelimella mut näköjään en vastannutkaa. höh. Mut siis aika sattuma, et just oot taiteillut samoja ajatuksia kommenttiboksiin ♡ Ei lainkaan huono aihe :-)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta