Puoli vuotta ryhmäliikunnanohjaajana – mikä fiilis?

Tässä kuussa tulee täyteen ensimmäinen puolivuotinen ryhmäliikuntaohjausten parissa. Halusin koota sekä itselleni muistoksi, että teille ihan vaan iltalukemisiksi joitakin kuluneeseen ajanjaksoon liittyviä faktoja ja fiiliksiä. Onhan tämäkin sellainen kerran elämässä -juttu, joten saattaa olla kiva palata näihin tunnelmiin jälkeenpäin joskus myöhemmin..

Niin, viime syksynä kirjoitinkin todella paljon tästä maailmasta, johon melko tietämättömänä sukelsin. Ryhmäliikunta kyllä oli tuttua, mutta ohjaajan puolelta tarkastelu oli aivan uutta mulle. Onneksi kirjoitin paljon, sillä sen ansiosta fiilikset on taltioitu tarkasti, ja jo tässä kohti on hauska palata niihin! Sitä unohtaa liian nopeasti, mitä kaikkea kummallista onkaan jännittänyt ja ihmetellyt ihan alussa. Ja kertauksena niille, jotka ehkä mahdollisesti tänään klikkasivat mun blogini auki, olen siis aloittanyt ohjaamisen Les Millsin maailmasta. Viime syksynä kävin Bodyjamin peruskoulutuksen ja nyt alkuvuodesta Sh’bamin samanlaisen. Muuta ohjauskokemusta ei ole, rohkeasti vain lähdettiin kohti unelmia!

Kuluneen puolivuotisen aikana olen saanut lisää itsevarmuutta ohjaamiseen. Huomaan sen ihan selkeästi tunneilla. Luotan jo siihen, että musiikin lähtiessä soimaan, tiedän tasan tarkkaan, mitä tehdä. Luotan siihen, että osaan tanssia ja osaan ohjata. Luotan myös siihen, että ihmiset haluaa tulla liikkumaan ja nauttimaan, ei arvostelemaan mua ohjaajana. Aluksi keskityin liikaa itseeni, ja pelkäsin koko ajan, että oonkin ihan huono. Eikä sillä, kyllä mä näen edelleen ajankohtaisena haasteenani sen, kuinka luoda kontaktia asiakkaiden kanssa siten, että he haluaisivat palata yhä uudelleen juuri mun pitämälleni tunnille. Olen ottanut haasteen vastaan, ehkä näitä tuloksia voidaan tarkastella taas vähän pidemmän ajanjakson kuluttua.

Tulevaisuudessa toivon, että löydän pikkuhiljaa paremmin sen oman tyylini ohjata tanssillisia tunteja. Tällä hetkellä rakastan vaan ihan hitsin paljon sitä tunnetta, kun osaan ohjelman, ja pääsen opettamaan sitä muille. Sitten vaan tanssitaan yhdessä, ja voin oikein iholla tuntea tietynlaista taikaa – ihmiset pystyy heittäytymään ja nauttimaan musiikin ja liikkeen yhdistelmästä! Ohjauksessani korostuu tällä hetkellä tietynlainen tarkkuus, ilo ja heittäytyminen. Opettelen ohjelmat todella hyvin ennen lavalle astumista, ja toivon, että joskus tulevaisuudessa hommaan löytyisi kuitenkin tarkkuutta unohtamatta enemmän rentoutta. Vaikea selittää, mutta tämäkin varmasti tulee kokemuksen myötä. Omaa tyyliä ja rentoutta kohti siis, kun kokemusta ja ohjausvuosia tulee lisää!

Jos et ole käynyt mun tunnilla, niin saan kai kertoa olematta itsekeskeinen, että eräs vahvuus mulla on se, että ohjatessa olen iloinen, kannustava ja hymyilevä – niinkuin nyt olen muutenkin ihmisten kanssa. Ei varmasti huono ominaisuus ohjaajassa? Kait se välittyy sieltä rakkaudesta lajiin jollain tapaa, ei voi olla kuin hyvällä fiiliksellä, kun pääsee ohjaamaan näin hienoja lajeja!

Oon miettinyt jo aiemmin, ja pohdin edelleenkin, missä kohti ihmiset lopettavat jännittämästä tunnin pitämistä? Milloin siitä tulee niin rutiinia, että ei jännitä lainkaan? Vielä syyskaudella mä jännitin kovastikin ennen ohjausta. Joulunaika taisi olla merkityksellistä varmuuden saamisen kannalta, sillä sillon ohjauksia oli niin paljon, että homma alkoi tuntua enemmän rutiinilta ja luonnolliselta. Nyt olen huomannut, että sijaistustunnit tai uusi ohjelma saavat mussa edelleen aikaan kutkutuksia vatsanpohjassa. Jos menen pitämään omaa tuntiani, tunnen jännityksen sijaan enemmänkin innostusta ja kiitollisuutta siitä, että olen oikeasti saanut ihka oman tunnin <3

Koen onnistuneeni monessakin asiassa kuluneen puolivuotisen aikana. Olen saanut hyvää palautetta asiakkailta, ja toki tunneilla jo tulee onnistumisfiiliksiä, kun katson asiakkaiden iloa ja tekemistä. Tuntuu myös aina kivalta, kun näen tuttuja kasvoja tunneilla – sehän tarkoittaa, että olen tehnyt joitain oikein, kun palaavat uudelleen samalle tunnille.

Se, mitä toivoisin tulevaisuudelta, on stressaamisen lopettaminen. Tasapainottelen tällä hetkellä kahden asian välillä: haluan olla mahdollisimman hyvä ohjaaja näillä eväillä, mitä mulla nyt on. Tiedostan sen, etten välttämättä ole konkareiden veroinen. Mutta että jotenkin uskoisi itsekin siihen, että olen silti riittävä. Se, että yrittää kaikkensa ja vähän enemmänkin, on riitettävä! Tätä yritän vakuutella itselleni. Eli samaan aikaan toivoisin löytäväni itsestäni tietynlaista rentoutta, ettei mun yöunet menisi sen takia, että laitoin vahingossa musiikkia liian kovalle loppubileissä tai jos joku asiakas lähteekin kesken tunnin ovesta ulos sanomatta mitään. Oon ihan tosi kova reflektoimaan omaa toimintaani ja vähän liiankin kanssa koen huonoa omaatuntoa pienistäkin virheistä. Ei siis ole mitenkään valehtelua, kun kerron, että kuluneen viikon aikanakin olen nähnyt kahdesti ohjaamiseen liittyvää painajaista :D JEP! Nolo minä. Kun homma kuitenkin on rentoa ja kivaa.

Joka tapauksessa, oon edelleenkin niin kiitollinen, että uskalsin lähteä kohti unelmia. Uskalsin ottaa ne ratkaisevat askelet kohti tätä. Ehkä kokemuksen ja varmuuden saamisen myötä homma ei jatkossa enää verota niin paljon kuin nyt alussa. Tai mistäs sen tietää, tällainen perfektionisti kun on. Mutta niin kauan, kun on kivaa ja koen, että saan  toteuttaa itseäni, aion tätä hommaa tehdä <3 Onks sulla jotain kysymyksiä mielessä tästä ohjaajauran alkutaipaleesta, jotain, mitä en ehkä tässä nyt käsitellyt? Tai jos oot itse ohjaaja, onks sulla antaa vertaistukivinkkejä noihin mun haasteisiini? :-)

ps. Käythän tykkäämässä blogista Facebookissa , saat suoraan uutisvirtaasi uusimmat päivitykset! Ja arkista matskua löytyy myös snapchatissa nimimerkillä millariutta sekä tietysti instagramissa. Ootko muuten huomannut, että myös tänne portaaliin on tullut tykkäysmahdollisuus. Tossa postauksen otsikon alla on pieni sydän, jotka klikkaamalla tuet blogini näkyvyyttä portaalissa, Kiitos <3