Mitä järkeä olla valmennuksessa, jos ei edes kilpaile?

Onkohan joku muu törmännyt vastaavaan kyseenalaistukseen? Mitä järkeä on olla valmennuksessa, jos ei edes kilpaile? Niin, mullahan on tässä kuluneina vuosina Fitfarmilla ollut juurikin tämä tilanne. Maksan koko ajan valmennuksesta, mutta mulla ei ole kilpailutavoitteita. Onko siinä järkeä?

Ei mulle suoraan ole tällaista kysymystä kovin monesti esitetty, mutta välillisesti sitäkin useammin. Eilen esimerkiksi tiimin pikkujouluissa uusien tuttavuuksien kanssa small talkkaaminen alkoi monesti kilpailupuheilla. On kiinnostavaa kuulla, kuka on jo kilpaillut ja kuinka monesti, ja mlloin ensikertalainen on tähtäämässä lavalle. Paitsi että mitäs sitten, kun vastaus kuuluukin, että en ole kilpaillut, enkä edes aio. Hehe, jäätävää. Ainakin ihan pikkuisen. Koska niin moni nykyään kuuluu johonkin tiimiin, ottaa ohjeita valmentajalta ja aikoo kilpailla. Paitsi minä, en aio kilpailla.

20161113_173800

 

Joku voi miettiä, eikös sitten voisi ihan vaan omin neuvoin hupitreenailla, mihin siinä nyt valmennusta tarvitsee. Mutta kyllä väitän, että ilman kaikkia saamiani treeniohjelmia, liikeopastuksia ja tavoitesuunnitelmia olisi munkin treenaminen jäänyt melko alkeelliselle tasolle. Puhumattakaan siitä, että valmennuksen kautta on pikkuhiljaa löydetty mulle hyvät ruokajutut päiviin. Ilman valmennusta en varmasti olisi vieläkään uskaltanut syödä niin paljon ja niin usein ja niin hyvin kuin tällä hetkellä. Valmennus on antanut mulle ihan loistavan pohjan salitreenaamiselle ja kehittymiselle siinä! Tavoitteiden seuranta ja uusien luominen tuo myös tietynlaista uutta motivaatiota, ja hommaan on tullut eri tavalla pitkäjänteisyyttä, kun luodaan vaikkapa nyt tavoite, että 10 viikon päästä vedän maasta enemmän kuin edelliskerralla ykköstä kokeillessa. Sitä uskaltaa itse sanoa tavoitteita ääneen, mutta parasta on se, että saa konkreettiset neuvot, kuinka kaikki on saavutettavissa!

Tällä hetkellä mun tavoite on siis tosiaan kehittää vähän tuota kyykky- ja mavemaksimia muun treenin ohessa. En siis luovu bodauksesta yhden voimailun puolelle menevän tavoitteen vuoksi siten, että omistautuisin sille täysin. Ihan niinkuin en täysin jätä jumppaamistakaan bodailun vuoksi. Ja tää onkin se, mikä erottaa mut vaikkapa kilpailijoista. Meillä on sama tiimi, Fitfarm, mutta tavoitellaan ihan eri asioita. Mä haluan kehittyä salitreenissä, ohjata jumppia ja olla vähän aiempaa vahvempi. On kiva, että kroppa näyttää spottiselta ja timmiltä, mutta elämänmakua tulee juurikin siitä, että mikään ei ole hysteeristä ja millintarkkaa. Teen treenit suunnitelmien mukaan viikoittain. Samaten noudatan tietynlaista ruokavaliota. Mutta mulle kaikki on mahdollista, eikä mikään ole kiellettyä. Eikö kuulosta aika hienolta? ;) Mun tavoitteeni ovat mahdollisia toteutua, vaikka söisin viikonloppuisin eri tavalla kuin arkisin. Mun ei tarvii lukea paperista, mitä syön milloinkin. Kenenkään ei tarvii kysyä multa, mitä voin syödä ja mitä en. Koska hemmetti sentään, mähän voin syödä mitä tahansa. Mutta tietyt rutiinit toistuu useinkin ruokailujen suhteen, koska oon huomannut, että mulla tulee hyvä olo niin ja kehityn myös treenien puolella. Yksi saavutettu tavoite aiemmilta vuosiltahan on tosiaan ollut nimenomaan se, etten stressaisi ruuasta tai herkuista. Ja nykyisin voin ihan hyvällä fiiliksellä syödä ravintolassa tai pitää karkkipäivän, eikä vaikuta mihinkään. Mun tavoitteeni eivät vaadi sitä, että eläisin treenejä tai ruokahetkiä varten, vaan voin tehdä tätä kaikkea ihan vaan, koska tykkään! Ideaali tilanne mulle, mutta blogin aiheiden kannalta ei välttämättä niin kiinnostava?

screenshot_20161113-164925

Voi tosiaan olla, että mun juttujani on ollut mielenkiintoisempaa seurata joskus alkuaikoina, kun olin paljon neuroottisempi kaikkea kohtaan. Mutta mulle itselleni koko valmennusprojekti on ollut oikeasti suuri pelastus. Nykyisin elelen tietyllä tapaa tosi freesiä bodauselämää, mutta kaikki menee niin omalla painollaan, ettei tuu juuri asiasta kirjoiteltua tai muutenkaan tehtyä numeroa. Koska ei omassa arjessa oo mitään ihmeellistä. Mutta sitten kun palaa tosiaan ajassa useamman vuoden taaksepäin, muistaa, että olin paljon enemmän hysteerinen kaikesta. Sen kautta huomaa, kuinka pitkälle on tultu. Kuinka normaali musta on tullut! Voi olla, että tylsää teille. Mutta itse arvostan paljon enemmän normaalia suhtautumista ruokaan ja treenaamiseen, kuin sellaista lappusten tuijottelua ja kaikille kailottamista siitä, kuinka ”ei voi syödä leipää, koska dieetti”. On paljon helpompi elellä elämääkin, kun mikään ei ole periaatteessa kiellettyä, ja käytännön tasolla huomaat, että teet tosi hyviä valintoja ihan omasta halusta ja motivaatiosta. Ei sen takia, että paperi käskee.

Lähti taas vähän sivuraiteille, kun alunperin piti vaan ihmetellä sitä, mitä järkeä olla valmennuksessa, kun ei edes kilpaile :D Mutta joka tapauksessa, oon melkein enemmän ylpeä siitä, että oon tosiaan Fitfarmin tiimissä ihan sataprosenttisesti itseäni varten, ja saavutan omia tavoitteitani aktiivisesti – siitäkin huolimatta, ettei niihin ole vielä kertaakaan kuulunut, eikä tule kuulumaankaan, kilpaileminen. Voihan niitä tavoitteita olla niin paljon muitakin! Ehkä se on toi laji, mikä herättää niitä ajatuksia kilpailemisesta. Jos olisin esimerkiksi uimari, kukaan ei ihmettelisi, vaikka mulla olisi valmentaja, joka kertoisi mulle vinkkejä, kuinka kehittyä uinnissa. Ja olisi ihan normaalia käydä ohjatuissa treeneissä ja maksaa niistä :D Eikö? Se on tämä saliharrastus, joka herättää kilpailukysymyksiä muihin lajeihin verraten enemmän? Ehkä joku on kuitenkin mun kanssa samaa mieltä siinä, että oma terveys ja hyvinvointi saattaa joskus olla jopa parempia ja rahanarvoisempia tavoitteita, kuin kilpaileminen itsessään?

ps. Käythän tykkäämässä blogista Facebookissa , saat suoraan uutisvirtaasi uusimmat päivitykset! Ja arkista matskua löytyy myös snapchatissa nimimerkillä millariutta sekä tietysti instagramista.